— Miten voisit elää täällä saarella, jos ei sinulla olisi varastossa kuivattuja lintuja?
— Mitenkäkö? vastasin. Ah, hyvin huonosti. Saimin pyydystää kaloja, mutta on vuodenaikoja, jolloin ei voi saada niitä, sillä samoin kuin pahoillakin ilmoilla, eivät ne joskus muulloinkaan tahdo syödä onkea. Sitäpaitsi on minulla vain kaksi siimaa ja voisinhan menettää ne molemmat ja mitä silloin tekisin? Kuolisin nälkään.
— No, silloin näet, miten hyödyllistä joka tapauksessa oli perunain istuttaminen, sillä voihan sattua, että toisia ihmisiä tulee tänne ja joutuu samanlaiseen tilanteeseen kuin mekin.
— Niin, se on totta. Mutta emmehän jää tänne enää kauaksi. Te ette voi uskoa, miten iloinen olen päästessäni matkustamaan. Ikävöitsen nähdä kaikkea, mistä olen kirjoissani lukenut. Haluan päästä Englantiin hakeakseni sieltä jonkun — mutta tehän ette tiedä sitä, mitä minä. Jonakin päivänä kerron teille kaikki. — Olen niin väsynyt tällaiseen erakkoelämääni. Ei ole mitään sanottavaa, ei ketään, jonka kanssa voisi puhella, ei muuta rakastettavaa kuin Nero, joka ei voi puhua. — Tuntuu niin hirveän ikävältä, jos minun täytyy siitä erota.
— Tahtoisitko mieluimmin jäädä saarelle Neron kanssa kuin matkustaa ilman?
— En, vastasin; pois minun täytyy päästä, mutta en silti mielelläni eroaisi siitä. Se on ainoa ystäväni, mikä minulla milloinkaan on ollut; muita en ainakaan muista.
— Kun olet tullut vanhemmaksi ja nähnyt enemmän maailmaa, poika raukka, niin olet huomaava, kuinka paljon uhrauksia saatkaan tehdä, paljon suurempia kuin eroaminen pitämästäsi eläimestä on. Otaksun, että luulottelet tulevasi hyvin onnelliseksi, kun joskus pääsisit Englantiin?
— Tietysti; miksi en tulisi onnelliseksi? vastasin. Olen siellä aina onnellinen.
Lähetyssaarnaajan vaimo pudisti päätään.
— Pelkään, että erehdyt. Jos elät tarpeeksi kauan, niin luulenpa vielä sinun joskus tunnustavan, että onnellisimmat päiväsi olet viettänyt tällä autiolla saarella.