— Ei tietysti. Niin pian kuin olemme syöneet aamiaisen, menemme kalastamaan. Se ei ole minulle outoa ja olenkin melko taitava. Nyt täytyy meidän molempien tehdä työtä, mutta mene ensin hakemaan raamattusi, niin luetaan vähän.
Hain sen ja luettuaan yhden luvun rukoili hän, ja minä polvistuin hänen viereensä. Syötyämme sitten aamiaisen lähdimme uimarantaan.
— Tiedätkö, Frank, jättivätkö ne mitään jälkeensä?
— Kyllä, vastasin. Ne jättivät luullakseni muutamia airoja, pitkän nuoran ja teillähän on majassa kihveli, vasara ja pieni purje.
— Hyvä, näemmepähän pian, kun tulemme rantaan.
Ensimmäinen, jonka näin tultuamme rantaan, pani minut ilosta hyppimään.
— Oi äiti, äiti! Ne ovat jättäneet tänne rautakattilan. Ikävöin sitä kovasti ja maatessani valveillani tänä aamuna ajattelin, että jos rukoilisin jotain itselleni, niin olisi se tuollaista rautakattilaa. Olin kyllästynyt kuivattuihin lintuihin ja ne maistuivat niin erilaiselta, kun ne keitettiin kattilassa perunain kanssa.
— Olen yhtä iloinen, Frank, sillä en pidä keittämättömästä ruoasta.
Mutta katsokaamme nyt ensin, mitä muuta he ovat heittäneet veneestä.
— Oh, ne ovat kantaneet takaisin maihin kolme vesitynnyriä niistä kuudesta, jotka ottivat veneeseen.
— Luultavasti ovat he tehneet sen siksi, että veneeseen tuli liiaksi painoa ja he eivät hennoneet erota rommista. Hulluja miehiä, — nyt ei heillä ole vettä kuin kuudeksi päiväksi ja saavat kärsiä hirveästi.