Äitini meni majaan ja minä seurasin. Siimankappaleella mitattiin sitten majan leveys ja korkeus. Menimme sitten ulos ja sahalla, jota hän opetti minut käyttämään ja jonka vaikutusta suuresti kummastelin, katkaistiin airot sopivan pituisiksi. Poria oli minulla jo entuudestaan arkussani — nauloja ja vasaran olimme äsken saaneet veneestä, joten jo ennen puoltapäivää saimme kehyksen valmiiksi ja aloimme kiinnittää siihen nahkoja. Suurikantaiset naulat, jotka sekä korin, missä niitä säilytettiin, olimme löytäneet kalliolta, olivat mainioita tähän tarkoitukseen. Koska minulla oli nahkoja riittävästi, oli maja pian jaettu sillä tavalla, kuin äitini tahtoi. Kiinnitimme vielä yhden nahan riippumaan oviaukkoon ja kaikki oli valmiina.
— Mutta, tehän jäätte nyt ihan pimeään, ettekä näe tehdä mitään.
— Niin, vähäksi aikaa, mutta en kauaksi. Tuo saha tänne, Frank. Sinun on nyt sahattava majan seinään — tähän kohtaan, kolmen laudan levyinen nelisnurkkainen reikä. No, alotapas tästä.
Tein, niinkuin hän käski ja puolessa tunnissa olin sahannut majan eteläseinään noin kuusikymmentä senttimetriä leveän ja pitkän akkunan, josta päivän valo oikein tulvimalla virtasi sisään.
— Mutta, eikö siitä tule kylmää yöllä? kysyin.
— Voimme estää sen, vastasi hän, ottaen esille valkoisen palttinakappaleen. Se naulattiin ikkunaan muutamilla isokantaisilla nauloilla ja samalla kuin se esti ilmaa tunkeutumasta sisään, ei se pidättänyt päivänvaloa.
— Kas niin, sanoi hän, tämä on nyt vain sellainen tilapäinen laite, jonka kyllä vasta korjaan, mutta saahan tuo nyt aluksi kelvata.
— Kyllä, nyt täällä on niin sievää ja mukavaa, sanoin katsoen ympärilleni. Mitä tänne nyt on tuotava?
— Hylkeennahkoja vuoteeksi, vastasi hän; en pidä höyhenistä. Nahat ovat nyt kyllä kovia, mutta luulen voivamme ne vielä pehmittää. Arkkusikin, Frank, on parasta siirtää tänne, koska se ei ole miksikään hyödyksi siellä, missä se nyt on. Teemme siitä oikean varastohuoneen kalleuksillemme.
— Mitä, timanteilleko? kysyin.