Minun täytyy tunnustaa, että pidin nyt enemmän majastani. Se näytti entiseen verraten niin sirolta ja puhtaalta ja kaikki oli niin siistiä. Seuraava päivä oli tyyni ja kirkas, jonka tähden menimme kalastamaan. Meitä onnistikin hyvin ja saimme melkein yhtä paljon kaloja kuin viime kerrallakin ja päästimme ne nytkin lammikkoon. Palattuamme majaan ja äitini ruvettua ruokaa laittamaan, otin yhden rautalevyistä ja tein siitä taivuttamalla syrjät jonkunlaisen vadin. Tein samanlaisen vadin toisestakin, vaikka en juuri niin korkealaitaista, koska toinen oli aiottu paistinpannuksi ja toinen taasen vadiksi, johon voimme panna valmistetun ruokamme. Tänä päivänä olimme me olleet niin ahkerassa kalastuspuuhassa, ettemme ennättäneet ajatella muuta, mutta seuraavana päivänä muistin isonnuslasin ja toin sen äidilleni. Ensin näytti hän minulle sen suurentamiskyvyn, josta olin hetkisen hyvin huvitettu, ja selitti minulle niin hyvin kuin osasi syyn tähän ominaisuuteen, mutta omituisuus huvitti minua enemmän kuin syy siihen. Sitten käski hän minun tuoda majasta vähän kuivia sammalia, joita käytin taulana ja kun hän piti lasia niin, että se kokosi auringonsäteet, näin ihmeekseni sammalien syttyvän tuleen. Hämmästyin enemmän kuin kummastuin, ja katselin taivaalle nähdäkseni, mistä valkea tuli. Äitini selitti syyn, jonka osaksi ymmärsin, mutta odotin kärsimättömästi, että saisin lasin omiin käsiini, voidakseni koettaa. Sytytin sammalet uudestaan, poltin käteni, kärvensin muutaman linnun päätä ja kun huomasin Neron nukkuvan auringonpaisteessa, kohdistin palopisteen sen kylmään kuonoon. Se heräsi äkkiä ja rupesi murisemaan, jolloin vetäydyin takaisin; olin täysin tyytyväinen kokeilun tuloksiin. Siitä hetkestä alkain sytytimme auringonpaisteella aina valkean polttolasilla ja huomasin sen hyvin hyödylliseksi. Koska se oli niin kevyt, pidin sen aina mukanani, ja kun minulla ei sattunut olemaan mitään tekemistä, niin katselin esineitä sen läpi, tahi sytytin palamaan jotakin, aina miten milloinkin johtui mieleeni.
Vaikka en ole siitä kertonutkaan, ei mennyt yhtään päivää, etten olisi lukenut raamattua äidilleni.
— Tässä kirjassa on niin paljon sellaista, jota en ymmärrä, sanoin eräänä aamuna.
— Luulen, vastasi äitini, että on paljonkin kirjoja, joita et ymmärtäisi, koska olet koko ikäsi ollut tällä saarella, etkä ole nähnyt ollenkaan maailmaa.
— Mutta ymmärränhän kaikki, mitä on luonnonkirjassani.
— Ehkä ymmärrätkin tahi luulet ainakin ymmärtäväsi. Mutta Frank, raamattua et saa verrata muihin kirjoihin. Ne ovat ihmisten tekemiä, mutta raamattu on Jumalan sanaa. Raamattu on monessa kohti suljettu kirja.
— En käsitä, miksi emme voi sitä ymmärtää.
— Frank, vastasi hän, katsopas tuota kasvia, joka juuri kukkii. Ymmärrätkö, mistä se johtuu, että tuo kasvi elää, kasvaa ja joka vuosi kehittää noin suuren sinisen kukan? Minkätähden se niin tekee? Minkätähden on kukka aina sininen? Ja mistä johtuu tuo kaunis väri? Voitko sanoa minulle sen? Katso, sinä tiedät, että niin tapahtuu, mutta voitko sanoa, miksi?
— En.
— Katso tuota lintua. Tiedät sen olevan haudotun munasta. Kuinka voi olla mahdollista, että munan sisus muuttuu linnuksi? Mistä johtuu, että linnuilla on höyhenet ja että ne saattavat lentää? Voitko selittää itseäsi? Sinä voit mennä, minne haluat; sinä voit ajatella, puhua ja työskennellä, mutta mistä on sinulla tämä kyky? Voitko sanoa sen? Sinä tiedät vain, että niin on, mutta et mitään muuta. Sinä et voi sanoa, minkätähden, miten tahi mitkä syyt aiheuttavat nämä seuraukset?