— Kuinka vanha sinä, Edvard, olet? kysyi Klara. — Sinä olet kai vanhempi Katea? Hän on jo seitsemännellätoista.
— Minä täytän pian kahdeksantoista, sanoi Edvard.
— Ja minä olen kolmentoista, selitti Klara; mutta sinähän olet jo melkein aika mies, koska olet pian kahdeksantoistavuotias.
— Oh, tuskin minua vielä voi mieheksi sanoa.
— Mutta sinähän olet yhtä pitkä kuin herra Stone.
— Niin, eipä paljon puutu.
— Silloinhan sinä tietysti olet mies, Edvard, ja voit toimittaa miehen töitä. Eikö niin?
— Ainakin koetan tulla mieheksi ollakseni Klaralle mieleen.
Nyt astui metsäpäällikkö huoneeseen, ja koska päivällinen oli valmis, kävivät kaikki pöytään. Metsäpäällikkö luki pitkän pöytärukouksen kuten hänen puolueessaan oli tapana, ja sitten kaikki alkoivat syödä. Päivällisen jälkeen vetäytyi metsäpäällikkö taas huoneeseensa, ja Edvard lähti tapaamaan Oswald Patridgea. He kävivät yhdessä katsomassa koirapihaa ja juttelivat suuren osan iltapäivää keskenään pääasiallisesti metsästyksestä.
Oswald oli ikävystynyt ja tyytymätön. — On tämä elämää, hän valitti. — Väkeä on yllin kyllin, mutta ei ainoatakaan miestä, joka osaisi pidellä pyssyä. Metsästäjiä ja metsänvartijoita he ovat ollakseen. Pyh — useimmat heistä ovat tuskin ennen käyneetkään metsässä. He ovat olleet sotaväessä ja ovat tehneet kaikenlaisia kepposia, ja nyt pitää meidän sietää heitä. Senpävuoksi olenkin niin iloinen siitä, että sinä tulit taloon, Edvard. Nyt voimme silloin tällöin saada metsänriistaakin pöytään — se totta maar on kerrassaan harvinaista täällä nykyään.