— Niin, ja ovat kai edistyneet suuresti, arvaan minä. Mutta eikö heidän jo olisi aika nähdä jotain muutakin kuin vain maitokiuluja, patoja ja lattiaharjoja? Eikö meidän pitäisi huolehtia siitä, että he saisivat oppia sellaisiakin taitoja, jotka sopivat nuorille aatelisnaisille?
— Kyllä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.
— Niin onkin, ja se kiusaa minua. He elävät täällä kuin kaksi talonpoikaistyttöä — kuinka he sitten tulevat toimeen hovissa?
— Hovissa? Oletko varma siitä, että he koskaan sinne joutuvat? Sinä uskot siis yhä, että onni vielä kerran käy meille suotuisaksi.
— Uskon, mitä uskon. Minä toivon.
Edvard vaipui syviin ajatuksiin. Hänen veljensä häiritsi hänen ajatuksiaan kysymällä metsäpäällikön tyttärestä.
— Kate on yhtä kaunis ja hyvä kuin aina ennenkin, kuului Edvardin vastaus, — hän on nyt täysikasvuinen neito.
— Entä Klara? kysyi Alfred.
— Niin, Klara voi myöskin hyvin; hän kukoistaa kuin ruusu… Mutta kas, siinä on Chaloner! Kertokaamme hänelle suunnitelmamme, jotta hän tietää käyttäytyä sen mukaan, kun Cromwellin urkkijat tulevat.
Nuori kavaljeeri oli veljesten kanssa samaa mieltä, keropäitä ei ollut hänen mielestään vaikea vetää nenästä. — Meidän on vain päätettävä mitä vastaamme, jos he alkavat kysyä mihin rykmenttiin kuulumme. Maltahan… luulenpa, että on parasta, että esiinnymme Lambertin rakuunoina.