Hänen puheensa keskeytyi, Pablo tuli juoksujalkaa metsästä aivan hengästyneenä.
— Sotamiehiä! hän läähätti. — Paljon sotamiehiä, ratsastavat täyttä laukkaa… koko metsä vilisee!
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Tuossa tuokiossa talutettiin hevoset oven eteen; Chaloner ja Grenville menivät sisään, heittäytyivät vuoteelle ja alkoivat kuorsata. Edvard vaihtoi vaatteensa kirjurinpukuun; se antoi hänelle hiukan enemmän arvokkuutta. Hetkisen kuluttua huomasi Alfred, joka oli tähystämässä, parven hevosväkeä nelistävän taloa kohti. Osastonpäällikkö ratsasti aivan Alfredin luo ja kysyi häneltä, kuka hän oli.
— Minä olen metsänvartija, herra soturi, vastasi Alfred nöyrästi.
— Tämä on kai siis sinun talosi. Kuka siinä asuu paitsi sinua?
— Kyllä se on minun taloni. Ja siinä asuu nykyään kaksi ratsastajaa, jotka ovat etsimässä Worcester-pakolaisia, nämä kaksi hevosta ovat heidän. Ja tuo hevonen on metsäpäällikkö Stonen kirjurin, joka on täällä tuomassa kirjeitä esivallalta.
Edvard astui nyt ulos ja tervehti ratsumiehiä. Hän neuvoi heitä mieluimmin tutkimaan metsän eteläosaa. — Täällä ei todellakaan ole pakolaisia; metsäpäällikkö pitää kyllä siitä huolen.
— Mihin rykmenttiin kuuluvat nuo miehet?
— Luulen heidän olevan Lambertin joukkoa, vastasi Edvard, — mutta voivathan he itse tulla puhumaan puolestaan. Mene kutsumaan heitä ulos, sanoi hän Alfredille.
— Kyllä, herra kirjuri, mutta on vaikea saada heitä jalkeille, he vetävät sikeintä untaan ja ovat kovin väsyneitä pitkästä ratsastuksestaan. Mutta kyllä minä…