Edvard riensi kertomaan uutisiaan Chalonerille ja Grenvillelle, jotka olivat hyvin tyytyväiset. Seuraavana aamuna Edvard esitti heidät prinssille, joka heti otti heidät palvelukseensa. Kuukauden kuluttua saivat nuorukaiset jo koetella miekkojaan Condén armeijassa, joka taisteli vaihtelevalla onnella toista suurta sotapäällikköä, Turenneä ja hänen armeijaansa vastaan.
Jonkin ajan kuluttua sai Edvard Alfredin kirjeen, joka sisälsi selityksen metsäpäällikön ja Katen käytökseen. Edvardista tuntui kuin olisi raskas kivi vyörynyt hänen sydämeltään. Hän ei kuitenkaan vielä tahtonut palata Englantiin sotakentältä. Prinssi Condé johti Espanjan sotilaita sodassa Alankomaita vastaan, ja Edvard tahtoi seurata sotapäällikköään. Mutta hän kirjoitti ystävällisen kirjeen kotiin herra Stonelle, että kaikki väärinkäsitykset olivat hälvenneet, Katelle hän lähetti vain sydämelliset terveisensä.
Sodassa taistelivat Chaloner, Grenville ja Edvard kunnialla Condén lipun suojassa. Tuon tuostakin he kuulivat uutisia Englannista — eikä aina hyviä. Niinpä karkoitti Ranskan kuningas vuonna 1654 Cromwellin vaikutuksesta Kaarle Toisen Ranskasta. Maanpakolainen kuningas lähti Espanjaan, ja näyttipä siltä, kuin ei hän koskaan tulisi istumaan isäinsä valtaistuimella. Cromwell, joka nyt oli protektori, hallitsi Englannin kansaa rautakädellä, mutta kuoli vähän aikaa nimityksensä jälkeen.
Silloin alkoivat nuoret sotilaat ikävöidä takaisin isänmaahansa, ja heti kun rauha oli tehty, he erosivat sotajoukosta ja riensivät kuninkaansa luo, joka parhaillaan oleskeli Alankomaissa. Hän vastaanotti heidät ystävällisesti, ja häneltä he kuulivat, että Cromwellin nuori poika Richard, joka oli nimitetty protektoriksi isänsä kuoleman jälkeen, oli kieltäytynyt tästä arvosta, ja Englannin kansa aikoi senvuoksi jälleen palauttaa kuningasvallan.
Niin kävikin. 15 p. toukokuuta Kaarle Toinen sai sanan, että hänet oli julistettu Englannin kuninkaaksi. Hän purjehti Schevelingistä isäinsä maahan, ja Doverin luona kohtasi hänet kenraali Monk. 29 p. samaa kuuta kuningas saapui Lontooseen kansan riemuhuutojen kajahtaessa.
Kuninkaan rinnalla, hänen komean seurueensa etumaisina, ratsastivat Edvard Beverley, Chaloner ja Grenville. Kun juhlasaatto hitaasti kulki katuja pitkin, oli kaikissa ikkunoissa juhlapukuisia naisia, jotka huiskuttivat nenäliinojaan tervehdykseksi maanpakolaiselle kuninkaalle ja hänen onnettomuustovereilleen.
— Edvard! huudahti Chaloner äkkiä. — Tunnetko noita kahta suloista neitoa tuolla ikkunassa?
— Missä? Ei, en muista heitä ennen nähneeni?
— Etkö tunne omia sisariasi? Heidän takanaan seisovat molemmat vanhat tätini.
He lähestyivät nyt ikkunaa ja Edvard tunsi todellakin sisarensa. — Niin, oletpa oikeassa, Chaloner. Mutta kuinka he ovat muuttuneet! huudahti Edvard. — Ovatko he todellakin samat pikku tytöt, jotka viimeksi näin köyhässä metsänvartijantalossamme!