— Niin, arveli Edvard, — sehän on tietysti hyvin hyvä — mutta minua se ei liikuta. Minä tiedän kyllä, millä ehdoilla herra Stone tahtoo sen minulle lahjoittaa, mutta vaikka pidänkin Katesta yhtä paljon kuin ennen, en voi vastaanottaa sillä tavalla isänperintöäni, johon minulla on laillinen oikeus.
Alice pudisti hymyillen päätään. — Sinäpä olet jäykkäniska, Edvard.
Sinulla on kaksi toivomusta — saada Arnwood suvullemme takaisin ja
Kate vaimoksesi. Mutta kun molemmat tarjotaan sinulle yhtaikaa, sanot
sinä: "ei kiitos". Sinä tahdot kummankin erikseen.
— Odotahan! Kuningas antaa kyllä minulle Arnwoodin takaisin. Silloin ei minun tarvitse vastaanottaa sitä lahjana herra Stonelta.
— Älä usko liiaksi ruhtinaihin, veliseni, sanoi Alice. — Jos kaikki aateliset tässä maassa tulisivat vaatimaan takaisin entiset linnansa ja talonsa, saisi kuningas paljon tekemistä. Sitäpaitsi se olisi väärin herra Stonea kohtaan, joka niin tarmokkaasti on toiminut kuninkaan puolesta.
— Sinä olet oikeassa, Alice, myönsi Edvard.
Edvard oleskeli nyt paljon hovissa, jossa yhtämittaa juhlittiin. Kateä hän ei tavannut, mutta hän näki hänet hovijuhlassa, jossa hänen suloinen olentonsa herätti kuninkaankin huomiota.
Alfredilta, joka Edvardin tulosta kuultuaan oli rientänyt häntä Lontooseen tapaamaan, kuuli Edvard, että herra Stone aikoi luovuttaa hänelle Arnwoodin.
— Mutta luuletko, että hänen tyttärensä vielä huolii sinusta? kysyi
Alfred.
— Mitä sillä tarkoitat, Alfred? Olemmehan rakastaneet toisiamme nuoruudestamme asti.
— Niin, mutta siitä on seitsemän pitkää vuotta. Ja voisihan sattua, että Kate Stone olisi kyllästynyt odottamiseen ja olisi kiintynyt johonkin toiseen sillä aikaa. Kuka tietää, kenties olen väärässä.