Ensimmäinen Kohtaus.
Katri, istuen rukin ääressä. Anna.
ANNA, tulee sisälle tuoden kukkasia vesiklasissa, jonka panee pöydälle.
Kas tässä kukkasia kauniita!
KATRI.
Niin iloittele kesän kestäen,
Sen riemut karkailee, sen ruusut kuihtuu
Niin kiiruusti, ja piikit jäävät vaan.
ANNA.
Vaikk' syksyn myrsky maata raastelee,
Ja synkät pilvet taivon peittävät,
On kukkaistarha, niin oot lausununna,
Tok' sydämessä hurskasmielisen.
KATRI.
Niin, lapsi! — Mutta mieles hento on,
Ja monta tuikkaa taistelua köyhä
Saa taistella. — Kun mailma niinkuin ahne
Ja tuima herra oikeuttaan kiistää,
Kun kuorman raskaan alla uupuvaa
Viel' rankaistuksen ruoska saavuttaa,
Ja onnetointa hirmuherra ilkkuu,
Kas silloin halla kukkaistarhan loukkaa,
Ja keväimiä sitte tulla saa,
Vaan turman jälkiä ne ei voi peittää.
Niin, raskas, synkkä köyhän onni on!
Miks' muuttunee, kun elon taistelusta
Ma lähden kerta, Anna raukan päivät!
Niin aattelen, ja syöntä kirvelee…
Oi Herra, velkani mull' anna anteeks'!
Kätkee kasvot käsiinsä.
ANNA.
Oi äiti kulta, syntiä on surra!
Kuin paljon, paljon enk' oo sulle velkaa! —
Ma paljon enemmän sain oppia
Kuin säädyssäni muut. Sun Annas kyllä
Voi maalimassa aikoin tulla kerta. —
Ja jospa voima vihdoin katkeekin
Ja murheen, tuskan eessä uupuu, uskon
Ja tiedän varmasti, ett' enkeli
Mun päästää siteistäni, että
Saan rauhan, kevään maille muuttaa pois!
KATRI, itsekseen.
Ah, lempi hellä, syylliselle kuinka
Sa etkös käänny rankaistukseksi!
Kuin eikö juoma, terveyttä tuova,
Voi myrkkynesteheksi muuttua,
Mi tuskan liekit suoniin vuodattaa
Ja syömen juuret kuoloon asti kalvaa.
ANNA.
No, tiedätkös, ett' provastille kirje
Tuil sunnuntaina luutnantt' Werneriltä. —
Kuin urhokkaasti meidän miehet reutoo,
Ja kuinka sota käy, hän kirjoittaa
Ja terveisiä liittää meillekin.
Hän vanhat tuttavansa vielä muistaa.