KATRI.
Niin, taivas häntä siitä kostakoon
Ja kaikesta, jon eestämme on tehnyt.
Ei löydy nuorukaista vilpitöintä
Ja syömeltään niin lämpöistä kuin hän. —
Ja uljas on hän myöskin katsella
Kuin vaahterainen lehväpuvussansa. —
Vaan kuules, Anna, jopa pelkäänkin,
Ett' kiitollisuus hellä syömessäs
On lemmen tunteheksi muuttununna,
Ja sielun rauha rauhan puutteeksi.
ANNA.
Sa pelkäät, äiti?…
KATRI.
Anna, moittia
En sua tahdo, enkä huolettaa.
Kuin mielelläni sulle valmistaisin,
Min suloisinta mailma antaa voi.
Vaan tuskaa ei oo niin raskasta
Ja suurta, jot'ei lempi tuottaa taida.
ANNA.
Oi, lempiä muu anna! — Kaunis, kallis
On mulle mailma silloin. Kaikki, kaikki
On mieluistani; itse tuska tuo
Vaan uudet nautinnot, vaan uudet riemut.
Oi äiti, muistatkos sen laulun, jonka
Ma laulan? Suruiselta ääni kaikaa,
Ja sanat piikkiä on ruusuin alla,
Vaan syömen riemuittaa se kuitenkin,
Ja sielun virkistää, kuin kevätpäivä!
Niin elo, lempi mulla soivat myös.
Laulaa.
Mit' unta mättähällä näit
Kes'-yösen hohtehessa,
Kun näkkiä sa kuuleen jäit,
Ku lauloi virtasessa?
Oo vaiti, vaiti! ilmoittaa
En tohdi untain sulle.
Mit outo ääni ennustaa,
Jon kannel kaikui mulle?
Ma valvastuin, oil hiljaista,
Ja pilvet saarsi taivaan,
Mull' koivu huokas kaipuuta,
Ja kukat vaipui vaivaan.
Vaan minne kuljen, tieni saan,
Jos siivin riennän tuulen,
Nään unta tuota ainiaan
Ja näkin äänen kuulen.
KATRI.
Ah, lapsi kulta! — Kuinka olleekaan,
Vaan sanas sielun täyttää tuskalla,
Ja murheen muistot mielen kiihdyttää,
Ett' säikähdyksissä se tarkastaa,
Kuin pauhu uhkaavainen kuuluis kaukaa. —
Vaan hiljaa! — Askeleita kuulen tuolta.