Luutnantti Werner. Anna.
ANNA, lähestyy Werneriä hiljaa ja silmät maassa.
Hyvästi nyt, herra Gustav!
WERNER.
Kah, Anna, siekö täällä? — Tuskin vielä
Me kohdattiin, kun erota jo täytyy.
Mull' paljon, paljon ois sull' lausumista,
Sun hiljahengellesi uskomista.
Ma tien, ett' veljenä sa mua lemmit.
Sun syömes vastausta tietäis pulmiin,
Joit' aatellen en jaksa selvittää.
Vaan velvollisuus kutsuu, pois mun täytyy.
ANNA.
Oi, Herran haltuun! — Annaa muistakaatte!
WERNER.
Sen Anna hyvä, teen ma ainiaan!
Kun loppuu taistelu, me kohdataan.
ANNA.
Niin, niin, kun loppuu, … loppuu taistelu.
Werner menee.
Kuudes Kohtaus.
ANNA.
Oi äiti!… Tuskaa ei niin raskasta
Ja suurta, jot'ei lempi tuottaa taida. —
Ah, oitis ennustukses toteentuikin!
Oi taivas, kuinka sydämeni rikkoi.
Ett' vihapäissä tuota rankaiset?
Se syntiäkö oil, kun mielin puhtain
Se lempivässä sydämessä etsi
Vaan autuuttas? — Ah, sääntöjäs en keksi —
Kenties oil lempi mulla liian lämmin,
Kenties ett' häntä ennen sua lemmin,
Ja että kateissas mun temmasit
Pois hänen rinnoiltaan. — Oi kaikkivalta!
Sa lemmen lempi, kuinka hennoitkin
Sen tehdä? — Katso sua hänessä
Ja kaikissa ma etsein!…
… Vaan miks' voitin?
Mit' onkin lempeni, ett' niin se puhkuu,
Mi valta, sydän tyytymätöin, sulla
On kaikki kiistää, mitään antamatta? —
Tok' voiko antaa enemmän kuin lemmen,
Kuin itsensä ja henkensä? — Ei, ei!
Vaan voipa antaa elon, onnen, riemun
Ja kaikki, mitään — mitään vaatimatta.
On kyllä herttaista, kun onni koittaa,
Kun lemmen lempehen saa vaihettaa,
Vaan luopumuksellakin taivas on,
Tuo uljuutensa kärsimään ja kuoleen. —
Jäähyvästi nyt, mieli-unelmat,
Mun, tyttöraukan, vuosikumppanit!
Jäähyvästi, te leikkisiskot hellät,
Me emme toisiamme koskaan nää!
Lähtee ulos vasemmalle.