ANNA.
Hän on täällä!
Oi onnea! — Ma hänen silmäänsä,
Mi uljuutta ja hurskautta loistaa,
Oon katsellut ja kuullut ääntänsä,
Mi syömen niinkuin kielisoittimen
Saa tuhat sävelettä kaikumaan. —
Oi, miks' en hänen rinnallensa pääse,
Ett' nähdä voisin, kuinka ilomielin
Hän vaaraa, kuolemata vastaan käy?
Tok' — aatteissani häntä seuraella
Ma saan ja rukoillessa häntä luonnella.
Katsoo ulos ikkunasta.
On täynnä sydämeni! syleillä
Teit' lehdot, kukkaset ma tahtoisin,
Kun hohdossanne riemuitsette tuolla!…
Vaan minkä näänkin?… Miehen hiipivän
Tuoll' aitaa pitkin…
Anna jää ikkunalle tarkastelemaan ja sisääntulevat
eivät huomaa häntä.
Neljäs Kohtaus.
ANNA. Luutnantti Werner. Maria.
WERNER, huutaa huoneesen.
Hyvästi nyt jää!
MARIA.
Se lapsellista olkoon, jos niin tahdot,
Nää kukat kanna toki tappelussa.
Tarjoo hänelle kukkasia.
Ne maasta, jonka eestä taistelette,
On syntyneet, ja varmaan suojaavat
Ne kasvattaja-äidillensä henkes.
Nyt lähde, urho, taisteluun ja voittoon!
WERNER.
Sull' kiitos, neito nuori! Povessani
Ne kätken tarkoin, ja jos väsyneenä
Ma kasvattaja-äidin helmaan uuvun,
Ne toistavat mun urhollisna olleen.
Suutelee kukkasia.
Sun eestäs, isänmaamme eestä aina!
MARIA.
Voi hyvin!
Hän lähtee ulos oikeanpuolisesta sivu-ovesta.
Werner viipyy ajatuksiin vaipuneena.
Viides Kohtaus.