KAPTEINI VON STÖBERN.
Te, hourut, kiistätte, ett' maalimassa
Ei riemua, ei nautintoa löydy,
Joll' tunnon rauha ei oo lähteenä. —
Ah, poskin vaalein, syömin kehnoin juokaat
Vaan ma'utointa vettä lähteestänne…
Se janoani polttavaa ei tyynnä.
Ma viinan tien, mi veren kiihdyttää
Viel' enemmän kuin viinamarjan nesteet,
Ett' riemuiten se virtaa sydämeeni
Ja aatoksiini nostaa tulta, jotta
Ne raudan sulaavat; sen kuurnitsia
On koston henki. Kainoisella käillä
Ja poskin hehkuvaisin rakkaus
Mull' maljan tarjoo. Syvään juoda tahdon,
Ett' maa ja taivas pyörii hilpeästi
Mun ympärilläni tähtein hohteella,
Kut nähdä saavat, kuinka autuasna
Ma vaivun helmaan, jonka eestä kanssas,
Oi mailma, kuollakseni taistelin.
Niin, syvään juoda tahdon, kunnes uuvun!
Ma tien, ett' siitä nukkuu raskaasti!
Toinen Kohtaus.
Kapteini von Stöbern. Eräs sotamies.
SOTAMIES.
Herr' kapteini!
VON STÖBERN.
No, vihdoinkin oot täällä. —
Sun pirun luulin vieneen, vanha lukki. —
SOTAMIES.
Hän herkkupalat säästää viimeiseksi.
Teill' pitkää eloa!
VON STÖBERN.
No, onko sulla
Nyt paperi, jon tuoda sinun käskin?
SOTAMIES.
Täss' on se kapteini!
Antaa kirjelipun.
VON STÖBERN, luettuansa paperin.
Niin, oikein! — Äh!
Kuin ukon-nuoli kostoni nyt iskee.
No, eikö vieras, jonka tiedät, muuta
Sull' lausunut?