Kahdeksas Kohtaus.
RAPP.
Ei, sit' en koskaan päähäni ma saa,
Ett' uljas mies, kuin luutnantt' Werner, joka
Niin iloisesti silmiin katselee,
Vois vilpiskellä. Lempo vieköhön,
Se tott' ei oo, sen lausuu Pietar Rapp!
Hän eilen hengen mulle suojeli,
Ja tässä seison nyt kuin nahkapoika,
Jok' oikeaa ja vasenta ei tiedä,
Ja nään, kuin hältä viedään kunnia.
Ma voisin itkeä, jos auttais vaan,
Ett' moinen kehno raukka olla saatan!
Vaan vaiti! Nyt ma muistan, minkä isä
Mull' kertoi tuosta kapteinista, kun
Hän paronilla sairasti, Sen äijän
On silmät niinkuin haukan. — Etten ennen
Tuot' aatellut! Se mies on kasvoistaan
Kuin mustalainen… Jospa voisin vaan!…
Yhdeksäs Kohtaus.
Rapp. Kapteini von Stöbern.
VON STÖBERN, lyöden Rappia olalle.
No, mitä täällä mietiskelet, poika?
Mua onko kenkään käynyt kysymässä?
RAPP.
Et, kapteini! — Vaan teille vastataksein,
Ma itsekseni kummastelen vaan,
Miks' luutnantt' Werner tyrmään viskattiin.
VON STÖBERN.
Hän vihollisten liittoon käynyt on.
RAPP.
Vai niin, hän suuttunut on kaiketi,
Kuin moni muu, jo kohtaloomme kurjaan,
Kun jano, nälkä, vaarat uhkaa aina.
On maine, että venäläisten luona
Ei ookkaan hullumpaa, ett' keisari
Suo suojansa ja palkinnonkin niille,
Kut häneen liittyvät; sen monelta
Oon kuullunna ja senpä uskonkin.
VON STÖBERN.
Ma luulen melkein venäläisten puolle
Sun mieles laativan?
RAPP.
Ei täällä juuri
Oo erinäistä kaivattavaa mulla,
Vaan ennen kestää tahdon kuitenkin,
Kuin … ehkä varsin hullun kaupan tehdä.