WERNER.
Ma kyllä vaalenenkin, kapteini,
Ja ensi kerran eläissäni, luulen!
Vaan enpä petoksesta, en rikoksesta.
Ma siitä vaalenen, ett' aivo terve
On voinut synnyttää ees aatoksen
Niin mustan vehkeen todenmoisuudesta.
VON STÖBERN, kurottaa von Döbelnille kirjeen.
Kas, tässä todistus!
VON DÖBELN.
No, onko piru
Jo mailman ohjat Herran käistä vienyt?
On mahdollista siis, ett' ihminen
Niin syvään itsensä voi alentaa,
Ett' itse syöksee ylönkatseen kuiluun,
Jost' ei oo pääsemystä konsanaan?
Saa varkahaksi, murhapolttajaksi,
Käy puhtautta riettahasti raiskaan,
Lyö kalpa oman isäs rintahan!
Siit' onkin rankaistusta, sovitusta,
Ja ajan verho mustana sen kätkee.
Vaan petturi ei rikostaan voi maksaa:
Hän isänmaan, hän äidin rintahan
Lyö kalvan, tuhat tuhansihin sattuu
Se isku — — — polvesta ja polvehen
Käy koston raakuna, ja ajan verho,
Kuin taajaksi se poimutaankin, peittää
Ei taida veripilkkaa polttavaista,
Mi petturista kantaa todistusta.
Katselee kirjettä.
Mun täytyy uskoa … ja toki…
Kahdelle sotamiehelle.
Miehet,
Te luutnantt' Wernerin nyt tyrmään viette,
Ja vartioitte vankia.
Menee. Kaikki muut katoovat myöskin vähitellen.
Seitsemäs Kohtaus.
Luutnantti Werner, vartioinensa. Rapp.
WERNER.
He käyvät!
Mun kaikki, kaikki oitis hyljäävät.
Ei löydy uljahissa yhtäkään,
Ku epäellä voisi hirmutyötä,
Jon nimeä jo vuoret kauhistuu.
Oi häpeää! — Mi häijy kavaluus
On jaloimmatkin voinut villittää?
Min oudon rikoksen, oi taivas, oon
Ma tehnyt, jonka kauheasti nyt
Ma maksaa saan? Mun ootko hyljännynnä? —
Ei, tyynnä sydämeni sykkii vielä,
Ja vapaa vankeudessakin oon. —
Vaan kuitenkin, mik' onni mua kohtaa?
Oi Maria… Hän sydäntäni voiko
Myös epäillä? — Hän voiko uskoa
Sen muistan juorun, jonka koonneet ovat.
RAPP, lähestyy.
Herr' luutnantti, jos lausua ma saan,
On kaikki tyyni pirun juonta vaan,
Ja vaikka perkele on viekas kyllä,
On Herra toki häntä viisaampi.
WERNER.
Oot rehti poika Rapp! — Mun kohtaloni
Viel' Herra muuttanee. — No, eespäin miehet.
Hän menee sotamiesten kanssa.