Hurtti. Rapp.
RAPP, tulee äkkiä näyttämölle.
Noh, pirua! — Sa Hurtti yksin täällä?
Miss' kapteini?
HURTTI.
Ma luulen hiidessä.
Kun juuri olin hyökkäämäisilläin
Hänt' kiinni ottamaan, tuil kirkkaaksi
Kuin leivin-uunissa, ma nipistystä
Sain jalkaani, ja suulle kiekahdin.
RAPP.
Sen vietävä!… Vaan onneks' kuitenkin
Ma paperit sain upsierilta, niillä
Se roisto kyllä kiinni joutuu vielä.
Ei hirtettävä veteen kuolekkaan.
Menevät.
TOINEN AVAUS.
Teateri näyttää samaa tupaa kuin toisessa näytöksessä.
Ensimmäinen Kohtaus.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Kun inhiminen, turvaan maalliseen
Niin itsekkäästi luottain, kaiken onnen
Saa kappaleisin, joita mailma palvoo,
Hän kaikki luulee hyvin puuhanneensa,
Ja unhottaa, ett' hengen mahti löytyy,
Mi muotoihin ei mahdu ahtaisin,
Joit' järjen kääpiöset kalkuttaa,
Mi ikikasvavana, ikinuorra,
Kuin perho, kotelonsa särkevä,
Kaikk' kahlehensa voitollisna rikkoo
Ja siit' ei huolillaan, ett' raunioiksi
Niin monta järjen rakennusta lankee. —
Kun silmä hälinässä maaliman
Vaan ravintoa etsii ahnehesti,
Sen hohtehessa riemastellen aina,
Se sokistuu, niin ettei syömen mailmaan,
Nyt himmentyneesen, se nähdä voikkaan.
Vaan ulkomaalima kun synkistyy,
Sen taivaalla kun tähtiä ei loista,
Sen viehdäkkeet kun yöhön peittyy kaikki,
Kas, silloin silmä sisäänpäisin kääntyy,
Ja sieltä etsii johdatusta tiellä
Ja elon lämpöä taas sieluhun;
Hän silloin kummastuu, ett' juuri siellä
On koto oikea, ett' mailma tää
Kaikk' mailmat helmassansa syleilee.
Niin on mun käynyt. — Onni mulle vaan,
Ett syömen maalimaa ei yöhyt peitä. —
Ma herran käistä rangaistuksen sain!
Sen miesnä, kristittynä kantaa tahdon.
Ma kyllä säikähdän, ett' riemuni
Saan raunioina nähdä, nähdä yön
Sen peittävän, vaan sydämeni toivoon
Ja uskohon jo leppeästi taipuu,
Ja raunioille kultahohteen luo.
Toinen Kohtaus.