Kolmas Kohtaus.
KAPTEINI VON STÖBERN.
Hän mieltäni ei arvaa! Ylpeänä
Ja nurkuvaisna tuumia hän miettii,
Mit hengen juurta syövät; iloa
Hän milt' ei tunne, kahleen merkit koska
Häll' kertoo tuskasta, jon itse kärsii;
Vaan tuota töin ja juonin rikkomaan,
Ja murto-aseenansa käyttämään,
Pois vankeuden yöstä päästäksensä,
Hän ei oo mies. — Ma lempikädellä
Häll' janoon polttavaiseen laadin juoman,
Mi mieltä ensin hiljaa viihdyttää,
Vaan veren sitte kiehoksihin saattaa.
Niin luulin innostuksen kukkasen
Jo koston hedelmiksi kehkiivän,
Vaan kylmä maltti kukan surkastutti. —
Ma tuota äijää enkö voittaisi?
Vai täytyisikö suotta Mariasta
Mun luopua? — Ei! — kuumat helvetit!
Ma nousen vasten kaikkea, ma murran
Nuo valheen siteet, joilla ihmiset
Nyt orjuuttavat toisiaan, ma sullon
Nuo kurjat, jotka ikeen alla huokaa,
Jon vaivoiksensa itse takoivat.
Ah, luopumus!… Sa sääntö, jonka onni
Toi kärsimykselle, oi, mitä tarjoot?
Mun vaivoistani, tuskistani mitä
Sa annat mulle? — Haudan, muuta ei!
Ma kauvan kyllä juonias jo kärsein,
Sa onnen jumalatar silmitöin!
Nyt henkenikin kaupalla sun sautan,
Sill' nautinnotta elo kuoloks' kääntyy.
Neljäs Kohtaus.
Kapteini von Stöbern. Maria.
MARIA.
Hyv' iltaa! — Onko mitään kuulunut
Nyt sodasta?
VON STÖBERN.
Ei, ryökynäni, ääntä
Ees ammunnasta.
MARIA.
Raskas teidän ollee
Kuin vanki joutilaana viipyä
Tääll' meidän kesken, pääsemättänne
Jo kumppanien urhokilpasille,
Pois vaaroihin ja kunniaan.
VON STÖBERN.
Jos aina
Ois vankeus vaan yhtä herttainen
Kuin täällä, tuot' en vapautehen
Ma vaihtaisi, en urhon seppeleesen.
MARIA.
Te kohtelias ootte, ylön määrin;
Niin kunnian kuin itse tähtenne
Ma päätän liioittelevanne.
VON STÖBERN.
Kolkko
On vastauksenne; vaan ansaitseeko
Tuo sydämeni harras kiitos-uhri
Noin solvausta?