Uutinen lensi kuin kajava.
Asujamisto ei uskonut, että se oli totta. Heidän herransa kuollut…
— Sydänhalvaukseen — vakuutti Maija.
— Hän on näyttänyt niin raihnaiselta pitkät ajat — arveli eräs vanha kalastaja. — Mutta ankara hän oli yhtähyvin saarnaamaan.
— Nyt ei hän lähetä meitä enään koskaan hiivattiin — lausui muudan.
— Tuleekohan hän taivaasen tai siihen toiseen paikkaan?
— Eiköhän hän joutune siihen toiseen paikkaan näkemään, onko siellä sellaista, millaiseksi hän sen on maalannut.
— Ei mitään pahoja sanoja ruumiin ääressä — kielteli Maija.
— Kuinka ankara hän oli! Kun hän pauhasi, piti pää painaa kirkon penkkiin. Kuinka ihminen silloin tunsi kutistuvansa!
— Niin, kyllä hän oli ankara. Että kieltää tanssin ja viulunsoiton! Ja jos me kuitenkin hiivimme hiukan keskikesän kunniaksi pyörimään — eikö hän heti seisonut seassamme huutamassa: Ettekö te näe, kuinka pienet pirut tanssivat edestakaisin keskellänne!