Jacobi oli saapunut. «Lanko», niin valitti Gabrielle leikillisesti äidille, «oli juosta kumoon pikku kälynsä lentäessänsä Louisensa luokse!»
Louise otti Jacobin vastaan entistä hellemmin, ja samoin tekivät kaikki muutkin perheenjäsenet. Sen maallisen onnen, minkä Jacobi oli menettänyt, sen hän voitti ystäviensä kunnioituksen ja rakkauden muodossa; ja kaikilla oli ikäänkuin salainen tarve antaa hänelle rakkautta menetetyn kirkkoherrakunnan sijaan. Itse hän myöskin oli ajatellut sitä omalla tavallaan, ja virkistyttyään Louisen runsain määrin tarjoamasta maallisesta ravinnosta ja «taivaan mannasta», ja neuvoteltuansa noin kolme tuntia morsiamensa kanssa, hän kertoi sen tuloksen vanhemmille, jotka ällistyen ja levottomasti katselivat sitä tulevaisuuden näköalaa, jonka Jacobi levitti heidän eteensä.
Oli näet Jacobin toivo ja aikomus heti viettää häänsä Louisen kanssa ja niiden jälkeen matkustaa Tukholmaan, johon hän aikoi perustaa ylemmän poikakoulun. Sille, joka tiesi Jacobin säästetyn omaisuuden olevan ainoastaan mitättömän summan, hänen vuotuisten tulojensa nousevan ummelleen viiteenkymmeneen riksiin ja hänen vastikään joutuneen ainoan vaikutusvaltaisen suosijansa epäsuosioon, sekä että hänen morsiamellaan ei ollut varoja ja että hän ei siis voinut perustaa tuumaansa muuhun kuin omaan työkykyynsä, sille oli tämä äkillinen kodin perustaminen niiden romaanien kaltainen, joissa kerrottiin päivälliseksi olleen oma sydän ja illalliseksi oma sielu «diner de mon coeur et souper de mon âme», ja joiden nykyään sanotaan osoittavan niin huonoa makua. Kuitenkin Jacobi varmasti ja lujalla luottamuksella esitti vanhemmille valmiin ja harkitun tuumansa sekä pyysi heidän suostumustansa saadaksensa Louisen mitä pikemmin omaksensa. Elise veti henkeään; laamanni vähän vastusteli; mutta siihen oli Jacobilla yhtä järjellisiä kuin hyvin punnituita vastaväitteitä.
«Ovatko Jacobin tuumat sinunkin, Louise?» kysyi laamanni hetken vaitiolon jälkeen. «Oletteko kumpikin yksimieliset?»
Louise ja Jacobi ojensivat kätensä toisillensa, katselivat toinen toistansa ja sitten isää, silmät kosteina, mutta kirkkaina ja katseet varmoina.
«Ette ole enää lapsia!» jatkoi isä, «teidän pitää tietää mihin ryhdytte. Mutta oletteko myöskin hyvin miettineet tätä?»
Kumpikin myönsi tehneensä niin. Jo ennenkuin oli kysymyskään T–n pitäjästä he olivat tuumineet sitä.
«Työlästä elämää te siten aloitatte», jatkoi laamanni vakavasti, «ja sinua, Louise se kohtaa yhtä paljon. Sinusta suureksi osaksi riippuu miehesi yrityksen onnistuminen. Tahdotko iloisesti ja valittamatta kantaa osasi sen seurauksista; tahdotko sydämmestäsi niin jakaa hänen työpäivänsä?»
«Kyllä, sen tahdon!» vastasi Louise sydämmen luottamuksella.
«Ja sinä Jacobi» – jatkoi isä horjuvalla äänellä, «tahdotko olla hänelle isän, äidin ja siskojen sijassa? Voitko luvata minulle, ettei hän nyt eikä vastedeskään – mikäli sinusta riippuu – kaipaa isänsä kotia?»