«Mitä tahdotte minulta, herraseni?»
Sillä tavalla en milloinkaan ollut nähnyt hänen kohtelevan itseäni, ja koettaen voittaa todellakin tukahduttavan tunteen vastasin hänelle:
«Tahtoisin kiittää teitä, teidän ylhäisyytenne, siitä hyvyydestä, jonka...»
«Jonka olette heittänyt luotanne, juuri kuin se olisi mikäkin hylkykappale!» keskeytti hänen ylhäisyytensä, «Teillä lienee erinomaisen runsas valikoima pitäjiä luulemma; teillähän on varaa lahjoittaa semmoisia oikealle ja vasemmalle!»
Sanat lausuttiin tylyllä ja ivallisella äänellä. Minä rukoilin häntä kuulemaan sanojani, selitin hänelle uudestaan rajattoman kiitollisuuteni ja kerroin lyhyesti ja niin selvästi kuin suinkin osasin, syyt, jotka pakoittivat minut hylkäämään sen onnen, jonka hänen hyvyytensä oli minulle hankkinut. Lopetin sanomalla, että ainoa, joka lohdutti minua viran menettämisestä ja siitä, että olin suututtanut hyväntekijäni, on tieto että olen täyttänyt velvollisuuteni ja seurannut omantuntoni ääntä, on tieto että olen menetellyt oikein.
«Olette menetellyt kuin houkkio!» keskeytti hänen ylhäisyytensä kiivaasti, «kuin oikea houkkio olette menetellyt! Semmoinen tapa, herraseni, semmoinen tapa voi kelvata romaaneissa; mutta tosi elämässä se tapa ei kelpaa muuhun kuin jouduttamaan teidät itseänne ja omaisianne mieron tielle! Ja te olette anteeksiantamattomasti saattanut minut huonoon valoon! Tuhat tulimmaista! Kaikkia noita asioita ja tunteita olisitte voinut edeltäpäin miettiä, ennenkuin kävitte pyytämässä minun apuani asiassa! Miten minä voin tuntea kaikki kilpahakijat, joilla on ansioita, virkavuosia, köyhyyttä ja yhdeksän lasta! Teidän tähtenne olen tässä jutussa kirjoittanut kirjeitä, pitänyt päivällispitoja, koreita puheita, lausunut imartelevia kohteliaisuuksia, muista keinoista puhumattakaan. Minä hankin teille kirkkoherrakunnan, joka on hippakunnan paraimpia, ja silloin lahjoitatte sen pois ikäänkuin se olisi .... se on todellakin liikaa! Älkää vaan milloinkaan enää tulko seoittamaan minua asioihinne: sen sanon teille! En vastedes enää milloinkaan puutu niihin! Älkää enää milloinkaan pyytäkö minulta mitään!»
Se loukkasi minua, mutta olin kuitenkin enemmän suruissani kuin loukkaantunut ja vastasin: «ainoa, mitä vielä pyydän ja jota aion edelleen rukoilla, kunnes sen saan, on – teidän ylhäisyytenne anteeksiantamus! Sillä vikani on todellakin ollut suuri tässä asiassa; mutta huomattuani sen ei minulla ollut muuta neuvoa jäljellä kuin korjata se mikäli voin ja sitten kantaa sen seuraukset – vaikka kyllä tunnen niiden katkeruuden! Teidän ylhäisyytenne, en milloinkaan enää aio panna hyvyyttänne koetuksenalaiseksi; teidän hyvyytenne on jo auttanut minua liiaksikin. Aikomukseni on koettaa opettajana tulla toimeen omin voimin. Aion perustaa poikien oppilaitoksen Tukholmaan, johon matkustan niin pian kuin...»
«Koettakaa, matkustakaa ja tehkää hiidessä kuin haluatte», keskeytti minut hänen ylhäisyytensä, «minä en siitä välitä. Minä olen viimeisen kerran sekaantunut teidän asioihinne. Vaikkapa hankkisin teille kymmenen kirkkoherrakuntaa, niin te lahjoitatte ne heti paikalla pois ensimmäiselle vaimon ja kymmenen lapsen ansioluettelon omistajalle, joka tulee niitä kerjäämään. Lundholm! Vie pois ja huuhdo tuo lasi! Minä en milloinkaan juo piispojen jälkeen!»
Hänen ylhäisyytensä oli jo kääntänyt minulle selkänsä ja astui huoneesensa, kiroten leiniänsä suomatta minulle ainoatakaan jäähyväissanaa. Papukaija sitä vastoin kääntyi kepissään ja huusi minulle täyttä kurkkua: «Hyvästi veikkoseni! Hyvästi veikkoseni!»
Kuullessani semmoisia jäähyväisiä, – ehkäpä ne olivat viimeiset – hänen ylhäisyytensä O***n kodista, läksin pois. Tunnustan että minun täytyi pysähtyä hetkiseksi rappusiin enkä voinut estää muutamien kyyneleiden kastelemasta kiviportaita. Mahtavan suojelijan menettäminen ei minua surettanut; mutta – – oi! minä olen ihaillut, olen rakastanut häntä todellakin innokkaasti. Katsoin ylös häneen, minulle oli nautinto katsoa ylös häneen niinkuin katselisin maailman mainioimpiin, jaloimpiin ihmisiin. Hänkin näytti rakastavan minua, niin ainakin luulin, ja se oli minulle rakas luulo, ja nyt hän niin äkkiä muuttui niin tylyksi ja kovaksi minulle; ja – niinkuin minusta silloin tuntui – niin aiheettomasti! Minuun koski kovasti kun huomasin hänet epäjaloksi ja epäoikeaksi. Semmoiset olivat tunteeni ensimmäisenä, katkerana hetkenä. Rauhallisemmin mietittyäni asiaa näyttää minusta todennäköiseltä, että hänen ylhäisyytensä jo edeltäpäin oli saanut vääristellyn tiedon asiasta ja että hän tavatessani vielä oli sen vaikutuksen alaisena. Hänellä oli kaikissa tapauksissa syytä olla tyytymätön minuun ja asioiden menoon; – hän oli sitä paitsi silloin niin sairas. Olen kirjoittanut hänelle täältä enkä voi mitenkään luopua toivosta nähdä hänen mielensä muuttuvan ja hänen vielä leppyvän!»