Ulla säpsähti, punastui ja kalpeni vuorotellen ja vastasi epäröiden: «e–en tiedä ... hän on mennyt ulos, luulemma!»
«Minne hän on mennyt?» kysyi Elise äkkiä levottomasti.
«Luulen hänen menneen – nuoren herran haudalle.»
«Haudalleko? – näin myöhään! Onko hän käynyt siellä ennenkin iltaisin?»
«Tämä on nyt kolmas ilta! Ja, armollinen rouva! se on minusta niin ikävää. Asiat eivät ole ensinkään oikein.»
«Mikä ei ole oikein, Ulla!»
«Se, että Eeva neiti niin myöhään menee haudalle – eikä palaa sieltä kotiin ennen kuin kello käy yhtätoista – ja se että hän tahtoo olla niin yksikseen! Eilen Leonore oikein itkien pyysi häntä, että hän olisi menemättä tahi ainakin sallisi hänen tulla mukaan. Mutta sitä ei Eeva neiti sallinut, vaan lupasi olla menemättä ja pyysi Leonore neitiä menemään ylös toisten luokse sekä jättämään hänet yksin. Mutta heti Leonore neidin mentyä hän läksi ulos ainoastaan ohut saali hartioilla. Ja tänä iltana hän on myöskin mennyt sinne. Oi! olen oikein itkenyt sitä, armollinen rouva. Varmaankin joku suuri suru häntä kalvaa, sillä hän kalpenee päivä päivältä.»
Kovin levotonna saamistansa tiedoista riensi Elise miehensä luokse. Hän tapasi hänet ahkeraan selailemassa kirjojaan ja papereitaan; mutta hän jätti kaikki nähtyään vaimonsa huolestuneet kasvot. Hän kertoi hänelle mitä oli kuullut Ullalta ja ilmoitti hänelle aikovansa heti lähteä hautausmaalle.
«Minä tulen kanssasi!» vastasi laamanni. «Käske vaan Louisen viivyttämään illallista siksi kunnes palaamme; minun luullakseni ei kukaan jouda meitä kaipaamaan. He ovat kaikki niin innostuneet soittoonsa ja laulunsa!»
Tuumasta toimeen. Puolisot läksivät yhdessä. Oltiin toukokuun keskipaikoilla, mutta ilma oli kylmä ja kylmä sumu laskeutui maahan.