«Metsänjumala Pan se on», selitti kandidaatti; mutta hänen muita kertomuksiansa ja muinaiskreikkalaisten uskosta tuohon luonnonhaltiaan ei kukaan malttanut kuunnella paitsi pikku Viisu, joka pudisti pientä viisasta päätään siitä että kreikkalaiset voivat olla niin epäviisaat ja uskoa «tuommoiseen jumalaan», ja Elise, joka muinais-ajasta etsi sitä uskoa luonnon jumaluuden elämään, joka meidänkin aikanamme on olemassa vaikka todellisempana ja – kuten luulemme – jalommassa merkityksessä. Näky oli vaikuttanut valtavasti kaikkiin katselijoihin, niin suuriin kuin pieniin, mutta pikku Petrean aivoihin se vaikutti hurmaavasti, miltei huumaavasti. Metsänjumala soittoineen, puoleksi inhimillisine puoleksi eläimellisine muotoineen, vaikka olikin ainoastaan kipsistä, oli hänen mielikuvituksessaan elävä olento, yhtä todellinen kuin ihmeellinen, ja pysyi semmoisena, selittipä kandidaatti sitä sitten vaikka kuinka epäselvän mielikuvituksen luomukseksi, jolla ei ollut eloa eikä todellisuutta. Hän ei voinut nähdä, ei ajatella muuta kuin metsänjumalaa; uuden ihmemaailman aavistus koitti suloisen värisyttävästi hänen pikku sielussaan.
Sill’aikaa vei kandidaatti Elisen polkua myöten, joka kiemurteli leppien ja koivujen välitse kalliolle, jonka sisässä oli tuo ihmeluola. Siellä ylhäällä oli päivänpaisteista ja iloista ja pienellä viheriäisellä kummulla loisti marja- ja hedelmäkorit mitä houkuttelevimmin auringon valossa. Kandidaatti – joka niin mielellään aina ilahutti ja huvitti muita – oli hankkinut Eliselle ja lapsille tämän äkkiarvaamattoman ilon. Ja tuskin oli milloinkaan odottamaton ilo ollut tervetulleempi ja hauskempi. Lasten huvitteleminen on sitäpaitsi mitä kiitollisin asia maailmassa, ja äidin suosion saa aina kaupantekiäisiksi.
Vihannalle rinteelle ruusupensaiden, Elisen lempikukkien, suojaan kandidaatti levitti viittansa istuinpaikaksi hänelle ja tipsukalle, joka nostettiin alas vaunuistaan; häneltä riisuttiin vihreä silkkihattu, niin että kultakutrit vallan loistivat auringonpaisteessa. Kandidaatti valitsi hänelle ja äidille muutamia kauniita hedelmiä, istahti sitten ruohoon Gabriellen viereen, jutteli hänen kanssansa, ajoi ruusunoksalla pois hyttyset Elisen käsistä ja tipsukan päästä toisten lasten muutaman askeleen päässä hypellessä ja nauttiessa vapaudestaan ja karviaismarjoista lapsuuden koko suurella voimalla. Puut suhisivat länsituulen hengähdyksestä ja tuohon hiljaiseen suhinaan sekaantuivat metsänjumalan soinnukkaat huokaukset ja veden salaperäinen lirinä. Hetki oli ihana ja vaikutti suloisesti Elisen sieluun. Aurinko, ruusujen, tuoksu, metsän, veden ja haltian soitto, kaunis maisema heidän ympärillänsä ja onnelliset lapset herättivät äkkiä hänen rinnassansa tuon sydämmen kevään, jolloin kaikki tunteet, kaikki ajatukset ovat ihanien kukkien kaltaiset ja jolloin elämä tuntuu niin kevyeltä, niin suloiselta. Hän tunsi sinä hetkenä ystävyyttä nuorta miestä kohtaan, joka oli ne herättänyt eloon ja jonka hellä sydän kuvastui hänen silmissään, milloin katsellessansa sinitaivasta milloin lempeätä sinisilmäistä Eliseä, ja silloin niissä oli hartaan ystävyyden ja jonkinmoisen puhtaan ikävöimisen ilme, jommoista Elise ei milloinkaan ennen ollut huomannut Jacobin silmissä. Elise älysi nyt olevan sopivan hetken lausua varoittavat sanansa; hän tunsi nyt voivansa puhua hänelle avomielisesti ja hellästi sisaren tavoin ja tiesi myöskin totuuden kaikuvan hänen huuliltansa loukkaamatta ja pahoittamatta. Mutta tuskin hän oli päässyt alkuunkaan ja saanut lausutuksi ensimmäiset sanat hellällä vaikka vähäsen vapisevalla äänellä ennenkuin lapsijoukon levottomat liikkeet hänet keskeyttivät; he etsivät jotakin pensaiden välistä, juoksivat puiden taakse ja nimi: «Petrea! Petrea!» kaikui kysyväisesti ja kehoittavasti sisarusten huulilta. Levottomasti äiti katsahti ympärillensä ja kandidaatti hypähti ylös katsomaan mikä oli hätänä. Oli ihan tavallista että Petrea välistä vähäsen erosi muista lapsista ja kulki omissa mietteissään: sen vuoksi he eivät erittäin huomanneet sitä, että hän ei alusta ollut mukana hedelmäkestissä. Elisen ja kandidaatin valtasi heidän omat ajatuksensa. Sisarukset arvelivat: «kyllä hän kohta tulee!» mutta kun aika kului, rupesivat he etsimään häntä. Kandidaatti tuli heille avuksi, ja Elise myöskin. Palattiin metsänjumalan luolaan, huudettiin ja etsittiin; kaikki turhaan. Petrea ei ollut missään tavattavissa ja pian hakijain levottomuus muuttui oikeaksi tuskaksi.
Menkäämme nyt omin neuvoin etsimään Petreaa. Ikäänkuin metsänjumalan ja sen soiton lumoamana oli tyttö palannut luolaan ollessaan puolimatkassa vuorenhuipulle. Luolan ihmemaailma hurmasi hänet ja äkkiä hänet valtasi vastustamaton halu kertoa isälleen ja Pirkolle nähneensä – metsänjumalan. Päätös ja teko ovat yhtä vielä enemmän lapsella kuin naisella. Olla sisaruksista ensimmäinen joka kertoisi isälle tärkeän uutisen: «isä minä olen nähnyt metsänjumalan!» oli kiusaus, joka Petrean kunnianhimon ja kertomahalun oli liian vaikea kestää. Hän oli kuullut puhuttavan, että aikomus oli levähtää tuolla ylhäällä ja Petrea, jolla oli yhtä heikko paikantunto kuin vahva mielikuvitus, ei hetkeäkään epäillyt ehtivänsä kotiin ja sieltä takaisin ennenkuin hänen poissaolonsa huomattaisiin. Muuten, totta puhuen hän sangen vähän mietti sitä asiaa; sykkivin sydämmin, huulillaan sanat: «Ah, isä, me olemme nähneet metsänjumalan» hän läksi juoksemaan mikäli jaloista pääsi tietä myöten, joka oli kotitielle vallan vastakkainen ja samalla vei hänet kauemmaksi luolasta. Petrea ei vielä tietänyt olevan monta tietä maailmassa. Pian hänen täytyi seisahtaa levähtämään. Oli erittäin kaunista hänen ympärillään; suloisia tuoksuja levisi kukista, linnut livertelivät, taivas oli sininen ja täällä missä ei yksikään rakkaudenjumala eikä kiinalaisten temppeli hurmannut hänen mieltänsä, hävisi Paninkin kuva hetkeksi hänen sielustansa ja sen sijaan astui ajatus eli oikeammin tunne, pyhä ja ihana, jommoisen äiti aikaisin oli herättänyt lasten sieluissa. Petrea huomasi olevansa yksin, mutta samassa hän huomasi, ettei hän kuitenkaan ollut yksin; ilman suloudessa, luonnon ihanuudessa hän tunsi hyvän Hengen läsnäoloa, sen hengen, jota äiti oli opettanut häntä sanomaan Isäksi. Ja tuntiessansa Hänen hyvyyttänsä ja hoitoansa, joka ei milloinkaan ollut hänelle niin selvää kuin sinä hetkenä, täytti Petrean sydämmen niin suloinen tunne, että se oli vallan sulaa rakkauteen ja autuaallisuuteen. Hän vaipui alas ruohostoon ja luuli jo olevansa matkalla taivaasen. Mutta oi! tie sinne ei ole mikään helppo; ja tuommoiset ihanat taivaanaavistukset ne viipyvät vaan niin lyhyen ajan niin pienissä kuin suurissakin ihmissieluissa. Pieni tien poikki hyppivä oravanpoikanen se nyt riisti Petrean alas matkaltaan taivaasen. Heti oli Petrea sitä takaa-ajamassa. Semmoisen otuksen kiinnisaaminen ja kotiintuominen, sepä vasta on ihmeellinen teon huippu. «Mitähän siskot sanonevat! Mitähän koko kaupunki sanonee! Ehkä se vielä tulee sanomalehteen! Ehkä kuningaskin vielä saa sen tietää!» Petrea joutui ihan pois suunniltansa innostuksesta ja kunnianhimosta ja ajoi oravaa takaa kantojen ja pensaiden ympäri. Hän repi rikki hameensa, loukkasi käsiään ja jalkojaan, joutavaa! hän ei sitä tuntenut, etenkin kun hän – oi suurinta onnea! – kaatui, mutta samassa piti vapisevissa käsissään oravanpoikasta. Petrea vallan ääneen kirkasi ilosta ja huusi äitiään ja siskojaan, jotka – eivät voineet kuulla häntä. «Oi sinä pikku sydänkäpynen!» jatkoi Petrea ja tahtoi suudella pientä vankiaan. «Sydänkäpy» silloin purasi Petrean leukaa, niin että hän rupesi huutamaan kummastuksesta ja tuskasta, mutta ei kuitenkaan laskenut oravanpoikasta, vaikka veri tihkui sen puremasta haavasta. Jälleen Petrea juoksi eteenpäin, kovasti ihmetellen, ettei suurta ristikkoporttia jo näkynyt, josta hän tiesi täytyvänsä mennä päästäkseen kotiin. Ihmetellen juostessansa ja pidellessään levotonta vankiaan hän näki erään herran lähestyvän. Ei juolahtanut Petrealle mieleenkään, että hän voisi olla muu kuin hänen isänsä ja vallan haltioissaan ilosta hän huudahti: «isä, isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!» Sangen kummastuneena «isän» nimityksestä katsahti nuori herra ylös lukemastaan kirjasta, katseli Petreaa, hymyili ja vastasi: «Ei pikku tyttöseni, hän on mennyt tuonnepäin», osoittaen tietä josta Petrea oli tullut. «Ei, ei, hän ei olekaan se!» huudahti Petrea pelokkaasti ja kääntyi joutuisasti takaisin, äkkiä aavistaen olevansa väärällä tolalla. Hän hylkäsi kotiinmenotuumansa ja tahtoi nyt vaan jälleen etsiä heitä, jotka hän niin ajattelemattomasti oli jättänyt. Hän juoksi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta se haarautui kahteen ja hän valitsi väärän tien, tuli jylhään seutuun ja huomasi nyt vallan eksyneensä tietämättä enää minne joutui. Hän heittäytyi epätoivoissaan ruohoon ja puhkesi itkemään. Unohtaen kaiken kunnianhimon hän päästi oravan karkuun ja antautui epätoivon valtaan. Nyt hän muisteli äitinsä surua ja levottomuutta ja itki heitä ja omia pahoja tekojansa. Mutta lohdulliset ajatukset pian karkoittivat epätoivoiset. Petrea pyyhkäsi silmiänsä leninkiinsä (nenäliinansa hän oli pudottanut) ja katsahtaessaan ylös hän huomasi muutamia mainioita vaapukoita, jotka kasvoivat lähellä olevan kallioseinän rakoloissa.
Vaapukoita! äidin lempimarjoja! ja tuossa tuokiossa näemme pikku Petreamme kiipeävän kaikin voimin jyrkkää kalliota ylös ryöstääkseen kauniin hedelmän. Marjaterttu kädessään hän tahtoi langeta äidin jalkain juureen ja rukoilla: «anna minulle anteeksi!» Niin ajatteli Petrea koettaessaan kynsin hampain taittaa vaapukanoksia, ja uutta rohkeutta ja voimaa syntyi hänen rintaansa. Ja – jos hän kiipesi vähäsen korkeammalle – eiköhän silloin pääsisi selville missä hän oli, näkisi äidin, isän, sisarukset, koko maailman? Tietysti! Sepä oiva aate! Vaapukkakimppu toisessa kädessä hän pääsi toisen avulla ylöspäin! Mutta oi! Liukkaalla paikalla lipesi toinen jalka, sitten toinen; vasen käsi ei jaksanut kannattaa ruumiin painoa, oikea ei tahtonut uhrata vaapukkakimppua. Hetkisen tuskaa ja voimainponnistusta ja – Petrea kieri kalliota alas risu- ja nokkoskasaan, johon – toistaiseksi tahdomme jättää hänet ja palata Elisen luokse.
Ei voi selittää mikä tuska valtasi äidin hänen toista tuntia kandidaatin ja Henrikin seurassa etsittyään ja huudettuaan Petreaa häntä löytämättä.
Viisu hoiti muita lapsia Panin luolan läheisyydessä. Puistossa oli useita lammikoita. Mahdollista oli että hän olisi pudonnut johonkin niistä. Se ajatus kauhistutti Eliseä ja pelko palata kotiin miehensä luokse yksi lapsi vähemmin kuin mennessä – yksi miehensä lemmikeistä kuolleena hänen huolimattomuutensa tähden – syöksi kuolontuskan hänen sydämmeensä. Mieluummin hän tahtoi kuolla! Kalman kalpeana hän lakkaamatta kulki etsien aika ajoin melkein tuskasta maahan vaipumaisillaan. Turhaan kandidaatti häntä rukoili pysymään paikoillaan ja luottamaan häneen, joka kyllä vielä löytäisi Petrean – turhaan! Elise ei häntä kuunnellut, levähtämättä hän etsi lastaan. Kandidaatti ei tahtonut kauaksi aikaa jättää häntä yksiksen, vaan palasi usein hänen luoksensa sillä välin kuin Henrik huusi ja tähysteli puiston toisella puolella.
Vasta heidän kaksi tuntia turhaan etsittyään kadonnutta, samassa kuin kandidaatti uudestaan oli tullut epätoivoisen äidin luokse, sattuivat he yhtaikaa katsahtamaan samaan esineesen. Siinähän oli – Petrea! Hän makasi risukasassa kallion juurella; veripilkkuja näkyi kasvoissa ja vaatteissa ja kauhea kaulakoristus kimelsi auringonpaisteessa hänen kaulassansa. Keltaisenkirjava käärme oli kiertynyt hänelle kaulaan. Petrea makasi liikkumatonna ja näytti nukkuvan. Heikko kauhistuksen huuto kuului äidin suusta. Hän tahtoi syöstä esiin, mutta kandidaatti sen esti.
«Jumalan tähden!» hän rukoili kalpeana ja kiihkeänä, «pysykää hiljaa! ehkei vielä ole mitään tapahtunut, mutta se on kyykäärme, metsiemme myrkyllisin käärme! Varomaton kosketus ja sekä te että lapsenne olette hukassa! Ei, te ette saa, teillä ei ole oikeutta! henkenne on liian kallis – – minun sitä vastoin ... luvatkaa minulle pysyvänne hiljaa ja.....
Elise oli vallan pois suunniltansa. «Pois, pois!» sanoi hän koettaen heikoilla käsillään sysätä kandidaatin syrjään. Hän tahtoi astua eteenpäin, mutta jalat eivät häntä enää kannattaneet. Hän horjui ja vaipui maahan.