»Oi! anna sinäkin minulle anteeksi, Ernst!» vastasi Elise syvästi liikutettuna tarttuen ojennettuun käteen ja painoi sitä vasten rintaansa, «ja» – – hiiteen kaikki maailman rauhanhäiritsijät! Semmoinen astui juuri sisään erottaen mitä juuri oli hellästi yhdistymässä. Lähetti toi everstinrouvalta kirjeen ja kirjan laamannille sekä kaksi pientä pulloa erinomaisen hienoa hajuvettä «Eau de rose» Eliselle, «jonka tiedän», hän kirjoitti «kovin pitävän siitä tuoksusta». Laamanni punastui kirjettä lukiessaan ja pisti sen taskuunsa näyttämättä sitä Eliselle.
«Erittäin kohtelias ja miellyttävä henkilö!» lausui hän; «minä vastaan siihen heti»!
»Ernst»! lausui Elise, «emmekö pyytäisi häntä huomenna päivällisille. Minä olen miettinyt muutamia hyviä ruokia, joiden toivon onnistuvan. Voimmehan sitten yhdessä mennä soittajaisiin ja hän sitten syödä illallista meidän seurassamme».
«No sepä oivallinen tuuma. Siitä kiitän sinua Eliseni»! lausui laamanni erittäin tyytyväisenä.
«Niin jos vaan ei everstinrouvaa olisi ollut, jospa ei olisi kandidaattia ollut ja jospa ei jossia olisi ollut, niin olisi kaikki ollut hyvällä tolalla. Mutta nyt oli toisin, eikä
«Yksi pääsky kesää tee».
Liian monta erilaista ainesta oli kokoontunut Frankin perheesen, jotta kirkas päivänpaisteinen katse olisi voinut ne heti selvittää. Eivät puolisotkaan olleet selvillä keskinäisistä suhteistaan. Laamannin oli todellakin lumonnut «entinen lemmittynsä», ja kaunis Emelie teki kaiken voitavansa uudestaan kahlehtiaksensa entisen ihailijansa. Laamanni Frank oli siihen asti pysynyt kylmänä ja ylpeästi torjunut pienimmänkin imartelun, mutta sitä hienoa, huomaamatonta ylistystapaa, jota lahjakas Emelie käytti etevästi teeskennellen tietämättömyyttä saadaksensa häneltä neuvoja ja opetusta, sitä hän ei voinut vastustaa. «Erittäin miellyttävä ja lahjakas nainen»! ajatteli hän yhä innostuneemmin hänestä, vaikka harvoin sitä lausui. Luonnollista oli myös, että samassa määrin kuin häntä Emelie miellytti, samassa määrin hän huomasi Elisensä vähäpätöiseksi, etenkin kun hän Emeliessä huomasi mitä usein oli kaivannut Elisessä, mieltymystä hänen toimiinsa kansalaisena ja yleensä muutamiin kunnallisiin aineihin, jotka erityisesti miellyttivät häntä.
Elise puolestansa ei myöskään ollut selvillä eikä rauhallinen; häntä vaivasi miehensä ja Emelien välinen suhde ja hän ikäänkuin mieltyi Jacobin rakkauteen, samalla kun sen välistä osoittama into rupesi häntä huolestuttamaan. Siskollensa Cecilialle samaan aikaan kirjoittama kirje ilmaisi hänen mielenlaatunsa.
«En ole pitkään aikaan kirjoittanut sinulle Cecilia; en oikein tiedä mistä syystä, en oikein tiedä kuinka on oma laitani, kuinka ympäristönikään! Kaikki on levotonta, epäselvää! Soisin sen selvenevän! Tiedäpäs, hän on hyvin kaunis, tuo Ernstin «entinen lemmitty», hyvin loistava. Luulenpa olevani mustasukkainen hänelle. Eilen olin suurissa illallispidoissa ensi kerran moneen vuoteen. Olin pukeutunut hyvin huolellisesti; minulla oli kukkia hiuksissani; tahdoin miellyttää Ernstiä. Olin varsin tyytyväinen itseeni lähtiessäni. Ernst ei voinut tulla ennenkuin myöhemmin. Everstinrouva S. oli jo ennen minua saapunut. Hän oli kaunis ja erinomaisen komeasti puettu. Minut asetettiin hänen viereensä. Meidän edessämme oli suuri pystypeili, katsahdin siihen salavihkaa ja näin siinä edessäni – haamun entisestä itsestäni. Ajattelin ensiksi: «tuo on harhakuva»! ja vilkasin siihen uudestaan, mutta taasen ja säälimättömästi se uudestaan näytti minulle kalpean haamun ihanan, kukoistavan Emelien rinnalla. «Se on ohi», ajattelin silloin, «nuoruuteni, kukoistukseni on auttamatta mennyttä! Kunhan vaan puolisoni ja lapseni rakastaisivat minua. Silloin voin ikävöimättä olla kauneutta ja nuoruutta vailla». Mutta minun täytyi jälleen vilaista peiliin haamua, ja minä muutuin vallan alakuloiseksi sen tähden. Emelie vilkasi myöskin peiliin ja vertaili meitä mutta silminnähtävästi toisilla tunteilla kuin minä. Sitten saapui Ernst. Minä huomasin hänenkin vertailevan meitä. Hän oli sinä iltana erittäin huomaavainen Emelietä kohtaan. Tunsin itseni sairaaksi; ikävissäni halusin saada nojata päätäni häneen, – mutta hän ei lähestynyt minua. Ehkä hän luuli minun olevan huonolla tuulella; – ehkä näytinkin siltä? Oi, läksin kotiin ennen illallista; hän jäi. Yksin ajaessani kotiin tärisevissä vuokravaunuissa valtasi minut surullinen tunne, jota en voi selittää. Vaunut tärisyttivät sieluuni katkeria ajatuksia – oikein ne minua peloittivat. Portissa otti Jacobi minut vastaan. Hän oli odottanut minua ja tahtoi lausua minulle ilonsanoja pienokaisistani; hän näkyi aavistaneen tunteitani sinä iltana; mielihedelmieni, joita hän oli hankkinut, piti muka virkistää minua katkerien ajatusteni jälkeen; hänen ystävyytensä; hänen rakkautensa virkistivät minua. Suloista on huomata olevansa rakastettu.
– – – – – – – – – – – – – – –