Henrik lahjoitti Saaralle punaisen vaskitorven sekä opetti häntä uutterasti puhaltamaan sitä.
Eeva lahjoitti nukkensa, Josefinen, jolla oli uusi punainen harsopuku.
Leonore sytytti punavihreän vaharullansa tummasilmäisen Saaran eteen.
Petrea ... ah! Petreakin tahtoi niin sydämmestänsä antaa jotakin. Hän etsi kaikki kätkönsä; mutta oi; niissä oli ainoastaan rikkinäisten lelujen tähteitä. Tässä kädetön nukki, tuossa jalkapuoli pöytä, tässä kaksi sokuriporsaan puoliskoa, tuossa päätön ja hännätön koira! Kaikki Petrean lelut olivat omistajansa monenmoisten kokeiden vaikutuksesta joutuneet katoavaisuuden alaisiksi, jopa piparkakkusydänkin, jota hän tavallisesti näytteli Gabriellelle houkutellaksensa hänet luoksensa, oli juuri samana päivänä ahneuden onnettomana hetkenä luiskahtanut alas Petrean kurkusta. Petrealla ei toden totta ollut mitään, joka olisi voinut käydä kunnollisesta lahjasta Hän käsitti sen itse huoaten; hänen sydäntänsä kirveli, ja jo rupesivat kyyneleet vierimään pitkin hänen nenäänsä, kun äkkinäinen mieleenjuolahdus häntä lohdutti. Nainen ruusupensaan luona! Se aarre hänellä vielä oli; se riippui vielä vahingoittumatonna lasin takana kehyksissä sinisestä nauhasolmusta hänen sänkynsä yläpuolella. Ainoastaan silmänräpäyksen Petrea epäröitsi; tuossa tuokiossa hän oli kiivennyt pieneen vuoteesensa ja irroittanut taulun seinästä. Sitten hän riensi säihkyvin silmin, hehkuvin poskin toisten luokse lahjoittamaan kalleimman tavaransa ja juhlallisesti selittämään, että Saara on nyt ruusupensaan luona polvistuvan naisen omistaja.
«Pikku Afrikka», näytti sangen vähän välittävän pienten europpalaisten uhreista. Hän kyllä otti ne vastaan, mutta pani ne heti syrjään sen enempää niihin katsomatta, ja se seikka antoi Louiselle aihetta tarjoutumaan niiden säilyttäjäksi.
Kesken kaikkia noita pikku tapahtumia astui assessori sisään ja katseli urkkivasti ympärillensä, näytti valkoisia hampaitansa ja mumisi itsekseen: «niin, aivan oikein. Tiesinhän minä sen!» «No», lausui hän sitten ääneen ja toruen sydämmellisesti pudisti ystäviensä käsiä, «huomaanpa teillä mielestänne olevan liian vähän omia kakaroita talossa, koska vielä haalitte tänne muidenkin. Kuinka monta aiotte vielä koota tänne? Tuleeko huomenna taas uusi? Ettekö tulleet toimeen ennen kuin saitte tyttöjä ummelleen puolitusinaa? Ja mitä tässä vielä tullee? Kohta ei pääse kulkemaankaan tässä talossa vaan vesain tähden? Voipi luulla teillä olevan niin paljo kultaa ja rikkauksia liikaa, että teidän välttämättömästi täytyy mättää niitä muillekin. No onnea vaan! Lykkyä tykö!»
Laamanni ja hänen rouvansa vaan hymyilivät vastaukseksi ystävänsä torumiselle ja pyysivät häntä jäämään heille illalliselle. Mutta aikaa hän ei sanonut itsellään olevan, vaan läksi pois ensin poimittuaan suuria päärynöitä taskuistaan ja pantuaan ne ruokaliinojen alle lasten lautasille. Kullakin liinalla oli oma merkkinsä ja Saaran ruokaliinaan oli solmittu kullankarvainen nauha. Päärynän alta hänen lautaseltaan löydettiin suurenarvoinen seteliraha. Se oli assessorin lahja orvolle, mutta ei antaja milloinkaan tunnustanut sitä antimeksensa. Se oli hänen tapansa.
Kun äiti otti Saaraa kädestä viedäksensä hänet nukkumaan, oli Petrea sanomattomasti iloissaan nähdessään Saaran kaikista lahjoistansa ottavan mukaansa ainoastaan ruusupensaan luona olevan naisen, jota hän näkyi mielihyvällä katselevan. Hauskassa makuuhuoneessa valtasi Saaran kova suru. Harvinaisen runsaat kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän huusi ääneen isäänsä. Elise piti häntä hiljaa sylissänsä ja antoi hänen itkeä loppuun. Hiljaa hän riisui hänet sitten ja kantaessansa uupuneen lapsen vuoteelle oli hänellä ilo tuntea miten Saara hellästi kiersi kätensä hänen kaulaansa. Petrean antama taulu ripustettiin Saaran vuoteen ylle. Lumivalkealla tilalla vaan «pikku Afrikka» ei voinut saada lepoa eikä rauhaa. Hänen tummat silmänsä katselivat urkkivina ympäri huonetta ja kädet puristivat suonenvedontapaisesti Elisen valkeata leninkiä: «Älä mene pois!» lapsi kuiskasi, «he tulevat muuten minua tappamaan!» Silloin otti Elise lapsen kätöset omiinsa ja saneli hänelle yksinkertaisen, hurskaan lapsenrukouksen, saman kuin oli opettanut omillekin pienokaisillensa. Saara toisti sanat, ja vaikka hän tekikin sen niin koneentapaisesti, hän rauhoittui siitä kuitenkin vähäsen; mutta kun hän vielä vähä väliä kovasti vavahteli ja yhä edelleen piti kiinni Elisen puvusta, istahti Elise hiljaa hänen viereensä. Toiset pienokaiset huusivat hänelle: «äiti, laula meille laulu kyyhkysestä! Oi, laula se!» Ja äiti lauloi suloisella hiljaisella äänellään pienen laulun, jonka itse oli sepittänyt lapsillensa.
Tuoll’ istuu oksalla kyyhkynen
niin puhtoinen,
rukoukset hän kuulee lapsoisen
lailla Kristuksen.
Valkosiivet hän riemuin kohottaa,
ylös käy hänen tie,
rukoukset lasten kun ilmoille saa,
isän luo hän ne vie.