»Eikö tähän sopisi mehiläispesiä erittäin hyvin? Onhan tämä aita juuri auringon puolella»; ehdotti »kunnon Viisumme».
»Siinä olet todellakin oikeassa, Louise!» huudahti isä iloisesti. »Sehän oli oivallinen tuuma. Tässä on tosiaankin mainio paikka mehiläispesille. Jo huomispäivänä aion kuulustella mistä semmoisia on saatavana. Pari kolme meidän ainakin pitäisi onnistua saada ja niin pian kuin mahdollista, että mehiläiset pääsisivät imemään hunajaa heti omenan- ja kirsikankukkien puhjetessa. Sitten me yhdessä menemme katselemaan, miten mehiläiset tekevät työtä, opimme niiltä viisautta ja katselemme miten ne kokoovat meille hunajaa. Siitä tulee oikein hauska! Eikö sinunkin mielestäsi, Elise?»
Elise iloitsi puutarhasta ja mehiläisistä. Ilolla hän niitä hoitaisi. Puutarharuusuja hän istuttaisi sinne niin aikaisin kuin mahdollista. Taimilavoja olisi myöskin sinne saatava. Eeva aikoi todenperään antautua puutarhuriksi.
Sillä kertaa oli kuitenkin retiisien ja ruusujen tuleva kasvupaikka jätettävä sikseen, sillä siellä oli vielä erittäin märkää ja ikävää. Gabriellen silmät suurenivat, kun hän näki miten paljo hedelmiä oli puutarhasta poimittu. Mutta »pikku prinsessa Turandotten» mielestä ei arvoitus kuitenkaan ollut niin vaikea ja selittämätön kuin Henrik tahtoi hänelle uskotella.
Aamupuoli kului uutta kotia järjestäessä ja kuntoon pannessa. Saara yksin ei ottanut siihen osaa. Hänellä oli soittotunti; eräs etevä, nuori taiteilija nimeltä Schwartz näet opetti häntä soittamaan harppua ja Saara viipyi koko aamupäivän soittimensa luona, jota hän intohimoisesti rakasti. Petrea oli sillä aikaa luvannut toimittaa hänen kamarineitsyensä virkaa ja asettaa hänen tavaransa ja vaatteensa paikoilleen. Henrik oli kovin iloinen siskojen huoneessa ja katsellessaan tahi ottaessansa osaa heidän järjestämispuuhiinsa hän nauroi niin, että oli vähällä tulla kipeäksi. Heidän tilkkumyttynsä, vanhat hattunsa, päällysnuttunsa, leninkinsä y. m., jotka muka olivat niin tärkeät, olivat kummallisena vastakohtana hänen ylioppilasmaailmallensa, jossa tilkku, jopa nuppineulakin oli harvinainen. Ja vakavuus, millä siskot pitelivät niitä kaikkia sekä pilapuheet ja leikillisyys, jotka höystivät tuota vakavuutta, olivat Henrikin mielestä vallan hullunkurisen naurettavia. Ei mikään huvittanut häntä enemmän kuin Louise tavaroineen sekä se kunnioitus, jota hän puoleksi leikillä, puoleksi todella vaati niille. Mutta jyrkästi kieltäytyi Henrik tunnustamasta itseään hänen sukulaisekseen, jos vaan kerrankin näkisi hänet käärittynä erääsen vaaleanvihreään saaliin, joka oli saanut nimekseen «pinaatti», tahi haljakan harmaasen hameesen, jota sanottiin «kauraliemeksi». Ei kellään sisarista ollut niin paljon tavaroita kuin Louisella, eikä kukaan pidellyt niitä paremmin, sillä Louisella oli suuressa määrin sitä ominaisuutta, jota tahtoisimme nimittää «kokoomistaipumukseksi». Hänen rasiansa ja myttynsä aivankuin pullistuivat hyllyillä, mihin niitä aseteltiin ja kierivät vähä väliä alas hänen päällensä. Louise sanoi Henrikiä siihen syypääksi ja tosi on, että tämän silmistä pilkisti esiin veitikka, kun hän auttoi häntä uudestaan asettamaan ne paikoilleen. Omassa perheessään oli Louise tunnettu rakkaudestaan kaikkeen vanhaan, ja mitä kuluneemmaksi leninki muuttui, sitä «ylhäisemmän näköinen» se oli ja mitä useamman kerran saali oli pesty, sitä «kashemiren» näköisemmäksi se tuli. Tämä mieltymys vanhaan ulottui välistä leivoksiin, rinkilöihin, jälkiruokiin j. n. e., jonka johdosta, kun joku ikänsä puolesta epämääräinen ruoka oli nautittavana, Henrik usein sai tilaisuuden kysyä, oliko se valmistettu «vedenpaisumuksen edellä vai jälestä». Lisättäköön tähän vielä pari piirrettä, niin tiedämme selvästi mimmoinen Louise oli.
Puhdas oli hänen sydämmensä ja tahtonsa, ja hän oli totuuttarakastava ja ankaransiveellinen, vaikka melkein liian nuhteleva ja välistä liian vähän sääliväinen hairahtuneita lähimmäisiänsä kohtaan. Hänellä oli paljon isänsä ymmärrystä ja älyä, mutta suhteellisesti paljoa vähemmän hänen tietojansa ja kokemustansa; ja tuon kaiken tähden hän kahdeksantoista vuotiaana luulikin olevansa oikea ihmistuntija. Hänen sielussaan vallitsi tyyni arvokkaisuus, joka kuvastui koko hänen ulkomuodostansa; olematta yhtään kaunis hän kuitenkin miellytti kaikkia ja herätti varmaa luottamusta, sillä tyyni katseensa ilmaisi niin paljon ymmärrystä ja koko hänen olemuksensa selvyyttä ja arvokkaisuutta. Jonkinmoinen leikillisyyden piirre vaikutti sen, että juhlallinen kasvojen ilme ja arvokas katse hänen sinisilmistään välistä voi sulautua herttaiseen nauruun, ja nauraessa Louise tavattomasti muistutti miellyttävää äitiään, jonka kauniin suun ja valkoiset hampaat hän oli saanut periä. Uuttera hän oli kuin muurahainen ja erittäin auttavainen todella apua tarvitseville, mutta tuskin armahtavaisempi kuin La Fontainen muurahainen ajattelemattomia heinäsirkkoja ja heikäläisiä kohtaan. Louisella oli kolme mielitekoa, melkeinpä intohimoa, (vaikkei hän milloinkaan myöntänyt olevansa intoilija) ensimmäinen oli koruompelu, toinen saarnojen lukeminen ja kolmas pasiansin pano etenkin postiljoonin. Neljäskin alkoi jo jonkun aikaa sitte liittyä edellisten kumppaniksi, ja se oli kotilääkintä, mainioiden kotilääkkeiden keksiminen ja määrääminen; niin, jopa hän oli itse keittänyt yhdeksästä karvaasta yrtistä erään nesteen, joka, niinkuin Henrik vakuutti, oli erinomaisen tehokas lähettämään ihmisiä toiseen maailmaan. Louisea tuo ei ensinkään häirinnyt; yleensä häntä ei juuri mikään häirinnyt. Tosin hän piti «vanhurskautta» suuressa arvossa ja koetti myöskin pyrkiä siihen, mutta sen jälkeen hän piti paljon korkeasta arvosta ja rikkaudesta, jotka hänen mielestänsä oikeuden mukaan kuuluivat hänelle. Hänellä oli vielä se mainio ominaisuus, ettei hän milloinkaan ryhtynyt mihinkään, jota hän ei osannut hyvästi toimittaa, mutta samalla hän erinomaisen lujasti luotti omaan taitoonsa, ja samaa mieltä oli muukin perhe, vaikka he välistä koettivat sitä hieman masentaa. Kaikissa tapauksissa oli Louise monessa kohdin perheen neuvonantaja ja turva ja oikea taloudenhoitajanero. Vanhemmat sanoivat jonkinmoisella tyytyväisyydellä (isä salaisella ylpeydellä) puhuessaan hänestä «vanhin tyttäremme». Siskot taasen vähäsen veitikkamaisesti «vanhin siskomme», välistä ainoastaan «vanhin meistä». Ja «vanhin meistä» osasikin mainiosti pitää huolta arvostansa ijän ja esikoisuutensa puolesta. Sitäpaitsi hänellä oli suuret ajatukset «naisen arvosta». Louisella oli albumi, johon kaikki hänen ystävänsä kirjoittivat omia ja muiden aatteita. Oli oikein ihmeellistä miten paljon hyviä neuvoja se kirja sisälsi.
Pelkäämme lukijan jo hieman väsyneen kuullessaan aina toistettavan nimiä Saara, Louise, Eeva, Leonore, Petrea, Gabrielle ja olemme vähäsen pahoillamme siitä, sillä meidän täytyy taasen nähdä heitä tässä, koko sarja, emmekä voi Louisen yhteydessä olla esittämättä vielä kerran Saaraa, Eevaa, Leonorea, Petreaa, Gabriellea. Mutta vaihteen vuoksi ositelkaamme heidät vähän sikin sokin. Astu siis esiin
Petrea.
Kaikki olemme vähäsen sukua kaaokselle; mutta Petrea oli paljon. Hetkellinen selvyys ja pitkä ajatusten sekasorto vaihtelivat hänessä. Louise ja Petrea olivat äärettömän erilaiset. Jos Louise tarvitsi kuusi hyllyä, jopa enemmänkin tavaroitansa varten, niin tarvitsi Petrea tuskin puoltakaan koko vaatevarastoansa varten. Se oli näet aina niin «niukka ja laiha», että oli oikein «surkeata» arveli Louise, joka usein auttavaisesti otti osaa sen uudistamisessa. Petrea repi rikki, hukkasi ja lahjoitti pois ihan erotuksetta ja oli siskosarjassa tunnettu huonojen raha-asioittensa tähden. Petrealla ei ollut ensinkään «kokoomistaipumusta». Sitävastoin hänellä todellakin oli – vaikka Louise ei tahtonut sitä myöntää – jonkinmoinen taideaisti. Aina hän puuhasi jotakin teosta, joko soitannollista, rakennustaiteellista tahi runollista. Mutta kaikki hänen teoksensa olivat suurimmaksi osaksi – saisi melkein sanoa – sekasotkua. Kahdentoista vuotiaana Petrea kirjoitti ensimmäisen romaaninsa: Annette ja Belis lempivät toisiansa, heidän lempensä sai kärsiä monta vastoinkäymistä; kuitenkin he lopulta saivat toisensa, asettuivat asumaan viehättävään ruusupensaiden ympäröimään mökkiin ja saivat ensimmäisenä vuotena kahdeksan lasta, jota todellakin voi sanoa lupaavaksi aluksi. Seuraavana vuonna hän aloitti murhenäytelmän, jolle aikoi panna nimeksi «Kustaa Adolf ja Ebba Brahe», ja joka alkoi seuraavilla erään Delagardie-nimisen henkilön lausumilla sanoilla: