«Hyvä, Petrea!» kuiskasi veikko hänelle.

«Pidättekö, Louise serkku kylmistä ruuista?» kysyi tilanomistaja Louiselta taluttaessansa hänet illallispöytään.

«Pidätkö tilanomistajista?» kuiskasi Henrik Louiselle heidän palatessansa ruokasalista.

Louise vastasi – juuri samalla tavalla kuin tuomiokirkkokin olisi vastannut; hän näytti hyvin totiselta ja oli vaiti.

Petrea oli illallisen jälkeen ihan valloillaan eikä jättänyt ketään rauhaan, joka mahdollisesti osasi vastata hänen kysymyksiinsä. «Onko järki kylliksi ihmiselle? Mikä on siveyden peruste? Mikä on ilmestyksen oikea tarkoitus? Minkätähden on valtiossa kaikki aina niin nurin? Minkätähden on olemassa köyhiä ja rikkaita» y. m.

«Petrea kulta!» sanoi Louise, «mihin hyödyttää tuommoinen kyseleminen?»

Oli oikea kysymysilta. Eivät ne edes loppuneet, kun erottiin levolle menemään.

«Eikö sinun mielestäsi, Elise», sanoi laamanni rouvalleen heidän jäätyään kahdenkesken, «meidän pikku Petreamme tule oikein vastenmieliseksi alituisilla kysymyksillään ja keskusteluillaan. Hän ei jätä ketään rauhaan ja hän on välistä tuiki levoton ja häärivä. Hän vielä tekee itsensä naurunalaiseksi, jos hän jatkaa samalla tavalla.»

«Niin, jos hän jatkaa. Mutta minä luulen hänen muuttuvan. Olen jonkun aikaa paljon tarkastellut Petreaa, ja tiedäppäs, minä luulen siinä nuoressa tytössä piilevän jotakin tavatonta.»

«Niin, niin, tavallinen hän ei suinkaan ole. Tuo elävyys ja nuo alituiset pidot ja kujeet, joita hän panee toimeen...»