Itkien, runneltu ruusu kädessään läksi Eeva pois.

Saara oli iltapuolella mennessään kaupungille Petrean kanssa erittäin katkeramielinen. Hän meni muka ainoastaan Petrean tähden; itse puolestaan hän varsin hyvin olisi voinut jäädä kotiin. Hän ei aikonut ostaa mitään, eihän hänellä ollut millä ostaa. Hän ei aikonut tulla mukaan kemuihin, hänellä ei olisi siellä hauskaa. Ei mikään maailmassa ollut hauskaa, kun ei milloinkaan saanut mitään «mielensä mukaiseksi».

Petrea oli aivan ällistynyt tuosta äkkinäisestä muutoksesta ja koetti kaikin tavoin päästä selville sen syistä.

«Mutta minkä tähden», hän kysyi kyynelsilmin, «minkä tähden et tahdo olla meidän kanssamme?»

«Sen tähden, etten tahdo olla mukana», vastasi Saara kiivaasti, «kun en voi esiintyä kunniakseni ja omalla tavallani. En tahdo häipyä tavallisten ja keskinkertaisten joukkoon. Minä tahdon olla erinomainen ja muista eroava. Luonteeni on semmoinen. Niukasti en voi enkä tahdo elää, en kerrassaan. Ennemmin olla elämättä.»

«Oi!» huudahti Petrea nyt vasta käsittäen mikä Saaraa vaivasi. Hänen silmänsä vallan säihkyivät ilosta sanoessansa: «oi, eikö muuta! Saara kulta, tässä; ota kaikki mitä minulla on! Ota, rukoilen sinua! Etkö luule minua ilahuttavan tuhat kertaa enemmän nähdä sinut komeana ja iloisena, kuin jos pukisin ylleni maailman koreimmat vaatteet! Ota, armas Saara kulta! Rukoilen sinua polvillani, ota! Katsos, silloinhan riittää, voithan silloin ostaa mitä haluat ja olla tyytyväinen ja tulla kanssamme; – muutoin ei ole koko kemuista mihinkään!»

«Ah, Petrea! Ja entä sinä?»

«Oi, minä laitan kuntoon vanhan harsoleninkini; katsos, minä pidätän vaan itselleni vähäisen rahoja sen nauhoja varten. Sillä tavalla se kyllä kelpaa ja samapa se minkä näköinen minä olen. Ole sinä vaan tyytyväinen, Saara, ja tee niin kuin pyydän.»

«Mutta voinko? En, Petrea, se koskee minuun! Sekin vähä on sinun kaikkesi!... Eikä se sittenkään riitä...!»

«Oi, kyllä, anna sen riittää, anna. Voimmehan käydä Louisen neuvomissa puodeissa, joista saa kaikkea helpolla. En voi milloinkaan iloita, ellet ota vastaan tarjoustani. Kas niin, nyt olet oma, rakas Saara kultani! Kiitos, kiitos! Oi, nyt tuntuu sydän oikein keveältä. Nyt pääsen tuosta ikävästä pukuhuolesta. Se on mielestäni oikein suuri voitto.»