«Minä en ole tehnyt muuta kuin sanonut Saaralle totuuden. Ei ole minun syyni, jos totuus ei häntä miellytä.»
«Oi, Louise!» äiti vastasi, «niin sanotaan aina maailmassa, ja kuitenkin vallitsee niin paljon eripuraisuutta ja vihaa heidän välillänsä, jotka sanovat niin. Sokea luottamus omaan erehtymättömyyteensä, kovat, vaativaiset nuhteet ne ne ärryttävät mielen ja saattavat totuudenkin hedelmää kantamattomiksi. Totuus itsessään on niin puhdas ja ihana, minkätähden siis tarvitsee verhota se väärään pukuun? Minä tiedän, että sinä kyllä harrastat ainoastaan sitä mikä on oikeata ja hyvää, tyttöseni; ken oikein pyrkii hyvän perille, hän valitsee myöskin keinot päästäkseen pyrintöjensä perille.»
«Pitääkö minun sitten teeskennellä? Pitääkö minun salata ajatuksiani ja vaieta nähdessäni semmoista joka on väärin. Voihan se olla maailman viisautta, mutta kristillisesti oikein se ei ainakaan ole.»
»Muutu mieleltäsi kristityksi, lapseni, niin keksit helposti keinon menetelläksesi oikein oikeudenmukaisella ja tehokkaalla tavalla. Oikein puhdas, oikein harras mieli ei milloinkaan loukkaa toista, ei edes vähäpätöisissäkään asioissa. Ei tarvitse vaieta, kun on velvollisuus lausua mielipiteensä, mutta...»
«C’est le ton, qui fait la chaoson! Sävel se laulun muodostaa! Eikö niin? He, he, he, he!» keskeytti äkisti hovimarsalkanrouva, joka huomaamatta oli tullut sisään nuhteiden aikana ja siten lopetti ne. Melkein samassa tuli assessorikin ja Gunilla rouva ja hän joutuivat heti keskusteluun, vaikkeivät kuten tavallisesti riitaan. Gunilla rouva valitti hänelle pulaansa Pyrhuksesta; hän oli oikein huolissansa pienestä elukasta, jolla jo jonkun aikaa oli ollut jalka kipeänä ja joka alati sitä nuoleskeli; mutta sittenkin, ja vaikka kyllä oli koetettu sille lääkkeitäkin, se ennemmin paheni kuin parani. Gunilla rouva ei tietänyt mitä tehdä pienelle lemmikillensä. Assessori tarjoutui ystävällisesti hoitamaan sitä kotonaan. Hän sanoi onnistuneensa paremmin parantaessansa koiria kuin ihmisiä, ja sitäpaitsi olivat koirat paljon hauskemmat ja siivommat potilaat. Gunilla rouva kiitti ja oli erinomaisen mielissään tarjouksesta. Seuraavana aamuna hän lupasi lähettää Pyrhuksen assessorille.
Kokoonnuttiin teelle ja hovimarsalkanrouva huomasi pian, että jokin asia oli perheessä nurin. Hän lausui Eliselle: «Kuuleppas Eliseseni! Minä tiedän, että kohta tulee juhlia, pitoja ja tanssiaisia tuolla – chose! samapa se, mikä sen nimi lieneekään. Ja kaikkien näiden nuorten pitää myöskin olla mukana loistamassa muka! Jos nyt olette pulassa puvuista ja kustannuksista; jos minä vaan voin olla apuna, niin ilmoita suoraan. Herra Jumala, sen kyllä jokainen ymmärtää; – nuoret neitoset! – Tarvitaan nauhasolmu siellä, toinen täällä, tarvitaan milloin yhtä, milloin toista, hyvänen aika! Sehän on vallan luonnollista. Tuon kaiken tunnen minä perin pohjin. No, sanoppas nyt...»
Elise kiitti sydämmestänsä Gunilla rouvaa, mutta ei tahtonut käyttää hyväkseen hänen ystävällistä tarjoustansa. Tytärten piti ajoissa oppia asettamaan suu säkkiä myöten.
Gunilla rouva vastasi: «Niin, niin! Mutta minä opetan sinulle ystävä kulta, ettei ole poikkeuksetonta sääntöä; ja jos tarvitaan jotakin pientä niin – muistakaa minua.»
Gunilla rouva oli muuten erinomaisen hyväluontoinen sinä päivänä, ihan kuin se, joka tietää tehneensä lähimmäisensä onnelliseksi. Assessorin oli mahdotonta saada häntä riitaantumaan kanssansa. Rouva iloitsi maalle muutosta, jonka piti kohta tapahtua, keväästä ja vihannoivasta luonnosta. Assessori ei ensinkään iloinnut. Semmoisesta kauheasta keväästä ei ollut iloitsemisen syytä. Ihan mahdotonta oli muka elää semmoisessa ilmanalassa, ja varmaan olikin Jumalan tahto, ettei enää elettäisikään, koska hän toimitti semmoisia keväitä. Voiko ehkä istuttaa perunoita jäähän? Kuinka muuten saataisiin perunoita sinä vuonna? Ja ellei saada perunoita, niin kuollaan nälkään, joka silloin ehkä onkin elon lorun paras loppu.
Gunilla rouva puolestaan ei ollut niin millänsäkään semmoisesta kohtalosta. Hän kyllä tahtoi mielellään elää. Jumala kyllä pitäisi huolen siitä, että saataisiin perunoita. Sydämmellisen osanottavaisesti hän katseli nuorten levottomia ja huolestuneita kasvoja.