«Oi, kuinka hauskaa!» huudahti Leonore astuessansa Eevan huoneesen. Eikä tosiaankaan voitu kuvailla mitään miellyttävämpää, kuin tuo pieni rauhansopukka koristettuna rakkauden viattomalla mielistelyllä. Elävien kukkien sulotuoksu täytti ilman ja aurinko valaisi ystävällisesti sohvan luona olevaa pöytää, jossa kaunis hedelmäkori houkuttelevasti loisti sievien ja somasti järjestettyjen pikkulahjojen keskeltä. Huone kokonaisuudessaan saattoi mieleen suloisen rauhan kuvan.
«Täällä, Leonoreseni», huudahti Eeva, «pitää sinun asua tällä ajalla. Sinulle tekee hyvää jättää vähäksi aikaa oma huoneesi. Ja katsos, tässä ovat kaikkien uhrit sinulle. Tämä pieni goottilaistyylinen pronssikirkko on Jacobin lahjoittama; katsos, se on lamppu, valo tulee kirkon ikkunoista. Eikö se ole kaunis! Illalla me sytytetään se. Ja nämä hedelmät, katsos noita kauniita rypäleitä! Ne ovat Henrik ja Petrea yksissä tuumin salaa hankkineet. Kuvat ovat isältä ja Louise on ommellut sinulle tohvelit, ja pikku neiti, hän –.»
Leonore löi käsiänsä yhteen: «onko mahdollista että kaikki ovat noin paljon muistelleet minua? Miten te olette hyvät, oi, kerrassaan liian hyvät!»
«Ei, älä itke Leonore kulta! Sinä et saa itkeä, sinun pitää olla iloinen. Katsos, me rakastamme sinua kaikki niin sydämmestämme! Mutta paras on kestityksestä vielä jäljellä. Katsoppas tätä Miss Edgeworthin kirjoittamaa uutta romaania. Sen on äiti antanut, jotta lukisimme sen yhdessä. Minä luen ääneen sinulle puoliyöhön asti, jos vaan tahdot. Pienen herkullisen illallisen on Louise laittanut meille ja sen saamme tänne ylös. Juhlitaan mekin omalla tavallamme. Ota sinä nyt toinen noista suurista viinirypäletertuista; minä otan toisen. Kuninkaan malja! Tämä on hurmaavaa!»
Molempien sisarusten «juhliessa» viattomassa kestissänsä tahdomme katsoa miten käy
Akselholman suurissa kesteissä.
Ei ole jokaisissa tanssiaisissa yhtä kadehdittavan keveää eikä kursailematonta käytöstä kuin eräissä, jotka toimitti kunnon ... pingin porvaristo. Siellä nähtiin leipurinrouvan ja sokurileipurinrouvan tanssivan valssia yhdessä, mutta päinvastaiseen suuntaan, ja siihen sanoivat toiset: «ei se tee mitään, kunhan se vaan menee!» Ei, semmoista viatonta iloa tavataan sangen harvoin, vähimmin «Innocencissa», jonka itsekin voin todistaa. Siellä kuten muuallakin suurissa tanssiaisissa tekee soveliaisuuden eli convenancin salakarinen saaristo liikkumisen mahdottomaksi ilman tuhansia syitä, säädyllisyyksiä, arveluttavaisuuksia, nuhteettomuuksia ja mitä kaikkia syyksiä, -suuksia ja -muuksia, jotka yhteenlaskettuina muodostavat melkoisen määrän vaikeuksia. Akselholman suuret tanssiaiset eivät nekään olleet vaatimattomat, ja sen vuoksi niissä oli huomattava jäykkyyttä ja vaikeuksia. Eräs niistä oli se, että nuoret herrat pitivät itseänsä liian vanhoina tahi – jonakin muuna tanssiaksensa, ja seurauksena siitä oli, että moni tanssinhaluisista nuorista neitosista jäi tanssittamatta, kun he herrojen uhkaavien kakkuloiden takia eivät rohjenneet tanssia toistensa kanssa. Kuitenkin näyttää kaikki hyvin iloiselta. Suuri tanssisali on komeasti valaistu ja lukuisa seura on sinne kokoontunut. Odotetaan juuri tanssin alkamista. Herrat seisovat suurena joukkona keskellä lattiata ja sieltä he suoraan tahi kaarissa hajoavat neitosten piiriin. Kuten kukkaset penkeissään istuvat useimmat heistä huoneen seinämiä pitkin olevilla penkeillä, siveinä ja ujoina; toiset jotka tietävät olevansa keveät kuin keijukaiset, liitelevät perhosten tavoin edes takaisin huoneessa. Kaikki ovat iloisen näköiset, kaikki juttelevat niin vilkkaasti keskenään kuin molemminpuolinen hyväntahtoisuus, kauneus ja tieto siitä, että siten voidaan esiintyä miellyttävämmässä muodossa, ynnä odotettu huvi suinkin sallivat. Soitto alkaa, nuoret sydämmet sykkivät levottomasti, on tanssiin pyynnin aika ja herrat sysivät vähä väliä palvelijoita, jotka yhä vaan tarjoilevat nuorten neitosten halveksimaa teetä. Täällä nähdään nuorten neitosten muutamien herrojen ympäröiminä tutkivan viuhkan norsunluuhun kirjoitettuja tanssilupauksia. He vilkkaasti kieltävät kiihkeiltä pyytäjiltä kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen jopa kahdennentoistakin tanssin, mutta suosiollisesti he lupaavat kolmannentoista tanssin, josta luultavasti ei tule mitään. Sillä aikaa toiset ihan heidän lähellänsä äänettä ja hätyyttämättä odottavat ensimäistä tanssiin pyyntöä voidaksensa siihen mielihyvin kiitollisesti suostua. «Hätyytettyjen» ja pyydettyjen joukossa näemme Saaran ja Louisenkin. Heidän kanssaan kilpailevat kolme Aftonstjernan neitiä: Isabella, Stella ja Aurora, jotka alituiseen pysytteleivät kreivitär Solenstrålen nojatuolin läheisyydessä salin perällä suuren pystypeilin edessä. Rauhassa odottelevien joukosta löydämme Petrean, joka kuitenkin sinä iltana, tukka koristettuna skotlantilaisilla helmillä ja viattomuuden ja hyvyyden ilme nuorissa kasvoissa, oli tavallista sievempi. Hänen sydämmensä sykki sanomattomasta halusta tulla pyydetyksi tanssiin hänkin. «Oi», hän huokasi nähdessään kahden erittäin komeannäköisen herran – veljesten B. – tähystellen nenälasin lävitse astuvan neitosten rivin editse. Heidän silmäyksensä sattuivat hetkiseksi Petreaan, sitten kuiskasi toinen jotakin naapurillensa, kumpikin hymyili ja astui ohitse. Petrean valtasi nöyryytyksen tunne. Hän ei tiennyt miksi. «Nyt», Petrea toivoi nähdessänsä luutnantti S–n kiireesti lähestyvän. Mutta luutnantti S. pyysikin neiti T–n. Petrea jäi istumaan. Soitettiin hauskaa anglees-tanssia. Petrean jalat liikkuivat tanssihalusta soiton mukaan. «Oi!» hän ajatteli, «jos minä olisin mies, niin pyytäisin Petrean!» Angleesi vieri Petrean nenän ohitse.
«Missä on Eeva?» kysyi Jeremias Munter kiivaasti ja tyytymättömällä äänellä Louiselta angleesin ja valssin väliajalla.
«Hän jäi kotiin Leonoren luokse. Hän tahtoi välttämättömästi.»
«Niin tyhmästi! Minkä tähden sitten tulinkaan tänne?»