"Isä! isä! nyt osaamme näytettävämme. Nyt on näytelmä valmis! Hurraa, hurraa!"
Tuo riemuitseva joukko syöksi nyt ikään kuin kohiseva koski sisälle huoneeseen, mutta nähtyänsä Kaarlo kornetin nousi tämän huimapäisen nuorison ilo vallan liialliseksi, ja yhteen äänen nyt huusivat:
"Iffi, Iffi! Hurraa! hurraa! Kornetti H. Kaarlo kornetti tulee meidän
Iffiksemme! Hurraa! Eläköön Iffi toinen, eläköön kornetti Iffi!
Eläköön…"
"Tuhat tulimmaista!" ajatteli kornetti, kun tuo hurja joukko suorastaan hyökkäsi hänen päällensä, koettaen vetää häntä mukaansa ja huutaen: "tule Iffi! Tule Kaarlo kornetti, pian, pian! Meillä on kohta harjoitus! Kornetti lukee osaansa paperista, jonka hän saa pitää kädessään… Tule, tule vain!"
"Lumotaan Kaarlo kornetti noitaluvuilla! Laske polvillesi ja nouse
Iffinä".
Nämät viimeiset sanat julisti pieni, suloinen, Auneta D., joka nousi varpaisillensa, ripustaakseen huntua Kaarlon päähän, mutta hän ei koskaan saanut sitä kornetin korvia ylemmäksi. Luutnantti Mätälin tuli hänen avuksensa. Eleonora D. ja Miina P. olivat jo panneet suuren huivin hänen olkapäilleen ja kolme nuorta herraa kääri hänen ympärillensä lakanan, joka oli käytettävä hameen asemesta. D:n neitien apumiesten joukossa näkyi myöskin Arvid luutnantti. Kornetti pani vastaan, mutta turhaan, hän koroitti ääntänsä, vieläpä kirkasikin, se ei mitään vaikuttanut! — tuossa melussa he elivät häntä ymmärtäneet eivätkä edes kuulleet.
Tässä hän nyt pelkästä harmista joutui oikein tuskan valtaan ja teki hurjan päätöksen. Käyttäen voimiansa jotenkin epäkohteliaalla tavalla, tuuppasi hän molemmilla käsillä oikealle ja vasemmalle ihmiset luotaan, riisti yltään lakanan ja — juoksi. Juoksi auki olevasta ovesta, jonka hän edessään näki, joutui suureen huone-jonoon ja juoksi, juoksi, juoksi vain, katsomatta kummallekkaan puolellensa! — Juoksi kumoon yhden piian, kolme tuolia, kaksi pöytää ja tuli vihdoin, huoneesta huoneeseen juostuansa, suureen ruokasaliin. Tämän toisella puolen oli eteis-huone eli tampuuri. Sen muisti kornetti — ja on juuri menemäisillään sinne, kun hän kauhistukseksensa kuulee tuon rähisevän joukon, kaikuvalla äänellä valittaen ja huutaen: "Iffi! Iffi!" tulevan eteis-huoneessa häntä vastaan. Suurimmassa sielun-tuskassa aikoi kornetti palata takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta näki raollaan olevan oven, joka vei vähäisille kiertoportaille.
Nuolen nopeudella riensi kornetti alas portaita. Net olivat pimeät ja ahtaat, — kierivät kierimistänsä. Jopa hänen päätänsäkkin rupesi pyöryttämään, mutta nyt hän vihdoin tunsi tukevan pohjan jalkainsa alla. Hän seisoi pienessä porstuassa. Eräästä raollaan olevasta rauta-ovesta vilkutti vähäinen valon-säde. Kornetti meni siitäkin ovesta sisälle. Vastapäätä olevasta akkunasta, joka vahvasti oli rautakangilla varustettuna, loisti laskeva syksyinen aurinko vienosti huoneeseen ja valaisi tämän vähäisen holvikammarin valkoisen-harmaita, alastomia kivimuuria. Kornetti oli — vankihuoneessako? — Ei, vaan ruokahuoneessa.
Kornetti haki ulos-käytävää. Kylläpä tuossa pienessä porstuassa oli vastapäätä holvi-ovea toinen vähäinen ovi, mutta se kaipasi avainta. Kornetti haki hakemistansa, mutta — turhaan. Hän istui holvissa olevan leipälaarin syrjälle, vapautti itsensä huivista ja hunnusta sekä kuunteli suurella mielihyvällä, miten nuot hurjat takaa ajajat tuolla ylhäällä teuhaten ja etsien hänen jälkiänsä riensivät etäämmälle ohitse. Kuitenkin kuului meteli vielä niin läheltä, ett'ei kornetti uskaltanut marssia pois piilopaikastaan. Onnettomana, harmissaan, väsyneenä ja koko maailmaan suuttuneena tirkisteli hän melkein suoraan eteensä mitään ajattelematta.
Vadillinen makeis-leivoksia sekä jäännöksiä ispinöistä, vasikan-paistista ja viinamarja-hyydykkeestä oli pöydällä auringon valossa, ja net Kaarlon mielestä ystävällisesti viittailivat hänelle.