Kornetti tunsi jotain erin-omaista; kesken toivottomuuttansa, monemmoisten ikävien ajatusten vaivaamana tunsi hän — nälkää!
Ihmis-luonto raukka! Oi ihminen, suurin luoduista! Tomun tomukuningas!
Vallitkoon sinun sydämmessäsi joko taivas taikka helvetti — niin syödä
sinun kuitenkin täytyy! Toisena hetkenä enkelinä, toisena eläimenä!
Vaivainen ihmis-luonto!
Ja päin vastoin:
Onnellinen ihmis-luonto! Onnellinen kaksinaisuus, joka yksistään säilyttää olennon kokonaisuutta! lohduttaa henkeä, henki eläintä, ja ainoastaan siten saattaa ihminen elää.
Kornetti eli, tunsi nälkää ja näki ruokaa eikä paljon tuumannut, ennenkuin tyydytti vatsansa vaatimuksia. Siinä nyt menivät ispinästä hakkelukset ja elintäyttelykset.
Anteeksi! anteeksi, nuoret lukiattareni! kyllä tiedän … rakastaja, romanisankari varsinkaan, ei saisi olla noin epärunollinen, noin maallinen … ja meidän sankarimme ehkä on joutunut kovaan vaaraan — on kaikkea teidän myötätuntoisuuttanne ehkä kadottamaisillaan. Mutta muistakaa, muistakaa, suloiset olennot, te, jotka elätte ruusutuoksusta ja tunteista, hän oli mies, ja mikä pahempi — hän oli kornetti, oli ratsastanut pitkän matkan eikä einettäkään syönyt koko päivänä. Ajatelkaa sitä!
Mutta sopiikohan sitä tuolla tapaa syödä muitten ruokahuoneesta?
Ah armollinen ja ylimmäinen käyttelyn-ohjaajattareni! Kun on oikein onnettomana, oikein harmistununna, oikein sydämmestään suutuksissa maailmalle, — silloin sopivana pitää kaikkea, mitä vain jotenkin sopii itselle eikä loukkaa muuta kuin yleisiä käytös-tapoja. Noita silloin oikein haluaa tallata jaloillaan ikään kuin rikkaruohoa ja joutuu usein semmoiseen mielen-tilaan, että tuntee itsellänsä olevan voimaa sanomaan vaikka koko maailmalle: "tieltä poijes!"
Kaarlo kornetti oli jo melkein saanut ispinän pois edestänsä, kun vinkuna yhä enenevällä voimalla kuului, ja uudestaan huudettiin tuota onnetointa sanaa: "Iffi" sekä kukerruttiin ja meluttiin ylhäällä portaissa niin, että hän pian huomasi kyyttäjien saaneen hänestä vihiä ja olevan hänen jäljissään. Varsin tuskastuneena juoksi Kaarlo nyt akkunan luo, tarttui voimiensa tapaa sen rautavarustuksiin, aikoen riistää niitä irti ja, maksoihan sitten mitä maksoi, — lähteä akkunan kautta ulos. Raudat taipuivat, mutta pysyivät kuitenkin paikoillaan. Aina lähemmäksi tuo meluava raikuna läheni. Tänä hirveänä hetkenä kiilsi, auringon-loisteen valossa avain esiin akkunan äärimmäisestä nurkasta.
Oi vapauttava säde! Kornetti kaappasee avaimen, — se sopii suulle, ovi aukenee ja, kuten pahat hengettäret olisivat häntä takaa ajaneet (kornetti tässä vimmassa ja häiriössä näki mielessään nuot suloiset, sivistyneet D:n neidet hirviön muotoisina), hän nyt riensi, paeten pitkän käytävän lävitse, ulos porstuaan, alas portaita, poikki pihan ja ylös Kiillon selkään. Tuskin hän satulaan ennätti, ennenkuin tuo meluava joukko, ikään kuin mehiläis-parvi pesästään, syöksi portista pihaan, laulaen, ei, vaan kirkuen yhteen ääneen: