Aina lähemmäksi eteen päin kulki tuo synkkä joukko. Nyt se tuli linnan pihaan. Tuuli vinkui raivoisena, lennättäen kellastuneita lehtiä kantajain päälle ja temmaisten lakit heidän päästään, mutta eipä kukaan lähtenyt niitä etsimään. Kantajat kulkivat suorastaan linnan päärakennusta kohti. Nyt he astuivat ylös portaita … hiljaa, varovaisesti; … ovea koputettiin, — kaikki oli hetken hiljaa, äänetöintä, — ovi meni auki ja kantajat läksivät sisälle. Sanaakaan sanomatta jätti eversti vaimonsa, meni äkkiä ulos huoneesta, jonka oven hän lukitsi, ja juoksi portaita alas. Kantajat olivat laskeneet porstuaan pylväitten väliin taakkansa eli paaret. Tumma viitta oli niitten peitteenä ja kantajat seisoivat epätietoisina ja surullisina paarten ympärillä.
"Kuka teillä siinä on?" kysyi eversti äänellä, jota hän koetti estää vapisemasta. Ei vastausta annettu. Eversti meni lähemmäksi ja nosti peitettä. Kuu loisti korkeitten gootilaisten akkunain lävitse alas paarten päälle. Verinen ruumis makasi siinä. Eversti tunsi poikansa.
Oo isän-murhe! Peittäkää siivillänne, te taivaan enkelit, hymyileviä kasvojanne, älkäätte nostako silmiänne katsomaan isän murhetta! Sammukaa, sammukaa te taivaan loistavat kynttilät! Tule, pimeä yö, pyhällä hunnullasi peittämään kaikkien silmiltä tuota surua, jolla ei kyyneleitä eikä sanoja ole! Oi, älköön koskaan ihmis-silmä uteliaalla katseella saastuttako isän surua!
Jalo, onneton isä! kun näimme sinun katsovan poikaasi, käänsimme silmämme toisaalle, — mutta sinun puolestasi me hartaasti rukoilimme.
Koko talon väki, ja minä heidän mukanansa, oli onnettomuuden sanoman saatuaan tullut liikkeelle. Ääneti seisoimme kaikin paarien ympärillä. Everstin viittauksesta ja sanoista: "haavalääkäri tänne!" menivät kaikki toimeen. Oitis lähdettiin kaupunkiin, tuomaan haavalääkäriä, jonka eversti tunsi taitavaksi; tuo hengetöin ruumis nostettiin paarilta ja vietiin erääseen kammariin. Kantajien kyyneleet vierivät heidän rakastetun herransa ruumiille. Eversti ja minä seurasimme tuota verkalleen kulkevaa, surullista joukkoa. Minä en uskaltanut katsoa everstiin, mutta kyllä kuulin, miten raskaat, melkeinpä korisevat huokaukset ahdistivat hänen hengitystänsä.
Kun ruumis oli laskettu vuoteelle, ruvettiin, vaikka epätoivossa, käyttämään kaikkia keinoja, joita tavallisesti viljellään tainnoksissa olevien toinnuttamiseksi ja vale-kuolleitten virvoittamiseksi eloon. Jalat harjattiin, ohaukset, rinta ja kalvoimet hierottiin väkevillä aineilla. Vertä vielä hitaasti juoksi hänen päässään olevasta lävestä; se tukittiin. Jalkoja hieroessani uskalsin everstiin luoda tuskallisen, kysyvän silmäyksen, — mutta pöyristyen käänsin oitis katseeni toisaalle. Hän oli kuolon-kalpeana, — suonen-veto oli hänen kasvonsa saattanut kamalan-näköisiksi. Huulet olivat lujasti puristuneet yhteen ja silmät tuijottavina.
Äkkiä tunsin ikään kuin vähäisen vavistuksen noissa jähmettyneissä jäsenissä, joita käteni koski. Minä tuskin hengitin, — taaskin tuntui värähdys uudestaan; — minä katsoin nytkin everstiin.
Toisen kätensä piti hän kovasti rintaansa painettuna, toisen laski hän poikansa suun eteen ja tarttui sitten minun käteeni, vieden sen myöskin tuon kuolevan suulle, hieno höyry tuntui kädessäni. Heikosti suoni tykytti ohauksissa, yksi huokaus, uudestaan eloon virkoavan ensimmäinen tervehdys, kohotti hänen rintaansa, ja vieno rusotus levisi hänen kasvoihinsa. Eversti katsahti ylös taivasta kohti! Oi, mikä katse! Oo isän iloa! Onpa syytä sinua vaikka surullakin ostaa. Katsokaatte, oi taivaan enkelit, säteilevillä silmillä alas autuaalliseen isän-sydämmeen! Tämä on näky, joka teille sopii.
Nyt aukenivat nukahtavan silmät ja kuvastelivat itseänsä tuossa isällisessä katseessa, jossa suurimmasta tuskasta vapautetun koko ilo ilmautui; hetken olivat ne auki, vaan vaipuivat sitten taas kiinni. Peljästyneenä laski eversti taaskin kätensä poikansa suun eteen, tunteakseen, oliko hänen hengähdyksensä heikkenemässä; silloin nuot kalpeat huulet liikkuivat suuteloon tuota isällistä kättä vastaan; rauhan ja sovinnon hymyily levisi hänen kasvoihinsa, mutta hän makasi yhä vain liikkumattomana, silmät suljettuna, kuten nukahtavan, hengähdyksensä oli heikko, mutta keveä, eikä hän puhumaan yrittänytkään.
Koska tuo hellä ja ymmärtäväinen Helena minun kanssani istui veljensä vuoteen ääressä, jätti eversti poikansa, mennäksensä hakemaan vaimoansa; hän viittasi minua seuraamaan itseänsä, ja minä juoksin ylös portaita, nipistellen poskiani, jotta en näyttäisi kuolon-sanoman tuojalta. Armo istui liikkumattomana kädet ristissä; — kuun valossa oli hän melkein kuten nuot kalpeat haamut muinais-ajoista, jotka äänettömänä perhekuntana katselivat hänen ympärillänsä. Sisälle tultuamme sanoi hän hiljaisen tuskan alaisena: "Jotakin on tapahtunut! mutta mitä? Sanokaa minulle … sanokaa minulle kaikki!"