Ihmeellisellä tyvenyydellä ja hartaalla hellyydellä koetti eversti ennakolta rohkaista vaimoansa ottamaan vastaan sitä surua, joka häntä odotti. Hän koetti lohduttaa Armoa ja sytyttää häneen toivoa varmaankin suurempaa, kuin mitä hänellä, everstillä itsellään tällä haavaa saattoi olla. Sen jälkeen hän vaimonsa vei sairas-huoneeseen. Äänetöinnä, sanaakaan lausumatta ja kyyneleitä vuodattamatta tuo onnetoin äiti läksi poikansa luokse, joka tällä haavaa minusta näytti vielä enemmän kuolemaisillaan olevalta, kuin mitä nykyään. Eversti seisoi vuoteen jalkopään ääressä ja hänellä oli vielä tuo voimallinen, miehuullinen ryhtinsä, mutta kun hän näki vaimonsa laskevan päätään poikansa veriselle pään-alaselle sekä äidin-rakkauden ja äidin-surun sanomattomalla hellyydellä suutelevan hänen kalpeita huuliansa, kun hän näki heidän kasvojensa yhtämuotoisuuden vielä selvemmin esiintyvän siinä kuolon-varjossa, joka näitä molempia verhosi, silloin painoi hän päänsä alas, kätkein sitä käsiinsä, ja itki kuten lapsi. Ah, kaikin itkimme katkerasti. Näyttipä meistä, ikään kuin tuo toivon kipinä, joka äsken leimahti, taaskin sammuisi — eikä kenenkään päähän se ajatus syntynyt, että äiti kestäisi poikansa kuolemaa.
Ja kuitenkin — maalliset surut, kalvaavat kivut, terävät miekat, jotka tungette sielun sisimpään soppeen, te ette kuoleta. Elämän ihmeellinen siemen saattaa imeä voimaa surustakin, saattaa, kuten liika eli lihakasvannainen, rikkimuserrettunakin taas uudestaan juurtua, yhä edelleen kasvaa — kärsiä. Surevat äidit, puolisot, morsiamet, tyttäret, sisaret, — naiselliset sydämmet, joihin surut aina kovimmin koskevat, joita net kovimmin musertavat! — te sen todistatte. Te olette nähneet lemmittyjenne kuolevan, luulitte kuolevanne heidän kanssaan — ja elätte kuitenkin — ettekä saata kuolla. Mutta mitäpä sanon? — jos elätte, jos voitte suostua elämään — niin eikö se ole sen vuoksi, että korkeudesta on leyhkynyt teidän sieluunne lohdutusta ja voimaa. Saattaisinko tuota epäillä — muistaessani sinua, ylevää Tilda R:tä, jaloimman miehen surevaa morsianta. Sinä olit saanut hänen viimeisen huokauksensa, — hänessä olit kadottanut kaikki, mitä sinulla oli tässä maailmassa, — tulevaisuutesi oli pimeä ja ilotoin, — ja kuitenkin olit sinä nöyrä, lempeä, ystävällinen ja hyvä! Sinä itkit — mutta lohduttaen sanoit ystäville, jotka kanssasi surivat: "uskokaa minua, — ei tämä ole niin katkeraa!" Silloin ymmärsimme, että lohdutusta löytyy, jota ei tämä maailma anna. Ja koska sinä, koettaen suruasi lieventää, sanoit: "en tahdo surullani hänen lepoansa häiritä", kukapa saattoi epäillä, että hän, jonka onnesta haudan tuolla puolen sinä vielä tahdoit huolta pitää, oli sinun lähelläsi ja ympäröitsi sinua rakkaudellansa, vahvistaen ja lohduttaen sinua.
"Ja enkeli taivaasta ilmestyi hänelle vahvistaen häntä".
Nöyrämieliset kärsiät, kiitos teille olkoon! Te ilmoitatte maailmalle Jumalan valtakunnasta ja osoitatte tien taivaaseen. Päässänne olevasta orjantappura-kiehkurasta näemme puhkeavan iankaikkisia ruusukukkia.
Mutta minä palajan tuohon toivottomana olevaan äitiin, joka tästä ensimmäisestä odottamattomasta onnettomuuden kohtauksesta aivan sortui. Hän toipui — käydäksensä pitkän koetus-ajan läpi, — sillä kauan hänen lemmittynsä häälyi elämän ja kuoleman välillä. Hänellä itsellään ei ollut tarpeeksi voimia eikä kykyä oikein hoitamaan poikaansa. Jollei Helenaa olisi ollut eikä everstiä eikä minua, (häpeä kyllä on itseänsä mainita) niin … mutta nyt olimme kaikin, ja senpä vuoksi (ja Jumalan armosta) jäi kornetti — eloon.
Surujen ja murheitten aikana sielut paremmin yhdistyvät. Kun ulkonaiset onnettomuudet syöksevät päällemme, — silloin lähenemme toisiamme, ja enemmiten juuri surun kyynelten kostutuksesta rakkauden ja ystävyyden ihanimmat kukat kasvavat. Perheessä yhteinen onnettomuus tavallisesti poistaa kaikki pienet kiistat ja epäsopuisuudet, vetäen kaikkein huomiota ja mieltä yhteen suuntaan, yhteen paikkaan. Varsinkin silloin, kuin kuolema uhkaa jotakuta sen rakastetuista jäsenistä, epäsointuisat äänet vaikenevat ja sopuisat vaikka surulliset tunteet liikkuvat jokaisen sydämmessä, hallitsevat jokaisen ajatuksissa, muodostaen rauhan unikkokiehkuran, jonka helmassa rakastettu sairastaja lepää.
Sen jälkeen, kuin tuo kohtaus Kaarlo kornetille tapahtui, ja koko hänen sairastamisensa aikana olivat kaikki häiriöt, kaikki epäsointuisuudet perheestä kadonneet; kaikkein huolet, tunteet ja ajatukset liikkuivat ainoastaan hänen ympärillänsä; ja kun hänen henkensä ei enään ollut vaarassa, jolloin hän rupesi paranemaan, — oi kuinka elävästi silloin jokainen tunsi, että äärettömästi toisiansa rakastivat — että heillä oli sanomatoin halu toisiansa onnelliseksi tekemään, — ja kovinpa peljättiin ja oltiin varoillaan, ett'ei kukaan millään tavalla synkistyttäisi tuota selkenevää taivasta.
Eipä saattanut kyyneleitä silmiin saamatta katsella … mutta minä en ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, miksikä olen näin itkumielinen — miksikä tahdon lukioitani itkemään sekä suruani että iloani, — ikään kuin ei turhia kyyneleitä yllin kyllin vierisi turhan tunteellisuuden takia taikka ikään kuin itse olisin perheeseen ikävystynyt. Käykäämme siis pikimmältään vieraissa D:n perheen luona ja katsokaamme, onko siellä hupaisempi. Noitasauvani avulla (huonoin hanhen-kynä, mitä maailmassa löytyä saattaa) siirrän minä meitä, nimittäin lukioitani sekä itseäni, hetkeksi
Lehtosaareen.
Eines-pöytä oli katettuna ja sen ympärillä paljon väkeä. Maljoja oli pöydällä ja maljoja juotiin.