Oikein suloista oli nähdä, kuinka pikku tallukat, mieltyneinä katsellen makeisiinsa ja suut auki, veivät veikollensa kaikki, mitä Helena heidän eteensä oli latonut, ja miten heidän oli vaikea jättää lautasia käsistään. Julia oli polvillaan veljensä vieressä ja valikoitsi vadista, jonka hän oli sohvalle asettanut, kauniimmat ja suurimmat marjarypäleet, joita hän kurkoitti veljellensä.
Minua olisi kovin haluttanut kysyä provessorilta: mitä kirjaa provessori noin hartaasti ja tarkasti lukee? Hän olisi vastannut: "Juliaa" tahi joutunut hämilleen ja hakenut kirjan nimilehteä, mikä temppu olisi näyttänyt hyvin epäiltävältä, nimittäin kirjan lukemisen suhteen.
Useimpien silmissä tässä pienessä seurassa ilmaantui jotakin erityistä, jotakin kiihkeää, eloisaa, sanalla sanoen, jotain sellaista, joka tuikkaa lasten silmistä, kun he joulu-aattona vartovat joulupukin tulemista.
Kaarlo kornetti yksistään oli alakuloinen ja ääneti. Tuo väliin-pitämättömyys ja raukeus, joka kuvautui hänen silmissään, osoitti ilotointa sydäntä, ja vaikka hän ystävällisesti ja lempeästi vastasi kaikkiin lemmen-osoituksiin, joita hänelle yltäkyllin tarjottiin, oli hänen hyväilynsäkin niin surullinen, että se uudestaan tuotti kyyneleet Armon silmiin.
Maisteri kulki etsien jotakuta, joka hänen kanssaan olisi sakkia pelannut. Hän oli monasti asemaan asettanut sakkinapelot ja yskinyt vähintäin seitsemän kertaa, ikään kuin viittaukseksi, jotta halulliset vastustajat tietäisivät ilmoittaa itseänsä, mutta koska ei yhtäkään sodan-halukasta näkynyt, läksi hän itse ristiretkelle, etsimään ja vaatimaan heitä taisteluun. Provessori L., joka ensiksi näki itsensä vaarassa, pisti niin vakaisena nenänsä kirjaansa, että maisteri kadotti kaiken rohkeutensa eikä uskaltanut tässä mitään koetusta, vaan kääntyi Juliaan, joka riensi huoneen toiselle puolen. Sen perästä asteli hän Helenan luo, — mutta Helena kaasi teetä kuppeihin, — nyt tuli hän uskaliaasti minun luokseni suoraan.
"Minun täytyy", vastasin minä, "mennä katsomaan, onko meillä kuuvalo tänä iltana". (Meillä oli alakuun viimeinen päivä).
Maisteri parka loi vihdoin, syvästi huoaten, katseensa pikku tallukoihin, jotka juuri par'aikaa torttua söivät, ja kehoitti heitä pian "tekemään tehtävänsä", koska hän aikoi näyttää heille, miten sakkinapeloita käytetään. Eversti, joka puhalsi teekuppiin ja hymyillen oli katsellut tämän pienen seuran vehkeitä, koroitti nyt äänensä ja sanoi pannen joka sanalle erin-omaisen koron; "Olen tänään kuullut puhuttavan, että naapurimme, luutnantti Arvid P., hakee neiti Eleonora D:n luona (ja ehkä myöskin löytää) lohdutusta, jota hän tarvitsee erään toisen nuoren neiden huikentelevaisuuden takia".
Voi miten Julia punastui! Provessori L. pudotti lattiaan kirjansa.
"Minä luulen", jatkoi eversti, "että tämä sopii kyllä hyvin. Eleonora D. on, luulen minä, ymmärtäväinen tyttö, joka tuntee itsensä ja löytää muissakin heidän hyvät puolensa. Arvid P. on kyllä hyvä hänelle, ja Eleonora on kylläksi hyvä Arvid'ille. Minä toivotan heille kaikellaista onnea!"
"Minä myöskin!" sanoi Julia puoli-ääneensä ja hiipi isänsä luo, ihastuneena siitä, että nuot sanat ikään kuin osoittivat, että eversti hänen kihlauksensa peruuttamista hyväksyi. Hän katsoi hetkisen isäänsä kohden katseella, jossa toivo, ilo, hellyys ja epäilys vaihteli; mutta kun everstin silmät, isällistä lempeyttä täynnä, hymyilivät häntä vastaan, laski hän käsivartensa isänsä kaulan ympäri, antaen hänelle niin monta suuteloa, ett'en minä niitä kyennyt lukemaankaan.