Yhdys-ääni. "Niin, että hän ottaisi…"
Yksi ääni. "Hyvä herrasväkeni … hiisi vieköön … herrasväkeni, — tuo on jotakin, josta minä, hiisi vieköön, en välitä. Minua ei haluta sulkea häntä armoihini. — Minä … mutta haluan … niin minua haluttaa lähettää kihlasormukseni hänelle jälleen … hiisi vieköön!"
Yhdys-ääni. "Kaikkein itsenäisten malja! Arvid luutnantin malja!"
"Ja kaikkein oikuttomien tyttöjen malja; tyttäreni Eleonoran ja hänen sisariensa malja!" huudahti ruukin-patruuna D.
Yhdys-ääni. "Maljanne, maljanne!"
"Sitä kyllä juoda sopii!" sanoi suutaan vääntäen pikku 'lord Byron'.
Teetä ja illallista.
Nykyään sain kunniakseni nähdä lukioitani vähäisissä einepidoissa; nyt pyydän teitä nöyrimmästi pieniin illallisiin. No noh, älkäätte peljästykö! Net eivät tule olemaan suurta eikä uljasta laatua, ei kuten ylhäisyyksien luona, eivätkä net valvomisella rasita teitä läpi yösydämmen.
Tuorlinnassa eräässä sinisessä sivukammiossa katan minä pientä ympyrkäistä pöytää. Helena on pöydän keskelle laskenut suuren kopallisen viinirypäleitä ja kiehkuraksi sen ympärille monenlaisia kukkia, joita syys-auringon kalpeat säteet vielä ovat kauniina säilyttäneet. Tuon loistavan keskustan ympärille on laskettu noita yksinkertaisia ruokia, joista saa selkoa "Philemon ja Baukis" sadusta sekä kaikista idylleistä eli luontorunoista, joissa vain illallisista jutellaan. Minä siis en hävitä paperia maidon, kerman ja muiden ruokalajien luettelemisella. [Noh hyvänen aika! Pistipä tuossa paikassa muistiini, että Baukis, saatuansa odottamattomia vieraita, juoksi heidän kestitsemistänsä varten uhraamaan ainoan hanhensa! Mutta minä — — joka olen kutsunut suurille illallisille — enkä saata vierailleni tarjota hanhea, vasikkaa enkä kalkkunaa! — minä häpeän silmäni maalle!] Armo ei varmaankaan minulle anteeksi antaisi, jos mainitsematta jättäisin yhden vadillisen hunajakakkuja, joista hyvän hajullinen neste vuosi, sekä suuren, luumuilla täytetyn tortun (sitä valmistamassa hän itse oli ollut), joka oli pöyhkeä, sulava ja makuisampi kuin… Eversti kyllä väitti, että hän, syötyään siitä pienen palan, tunsi jotakin raskasta vatsassansa, — mutta (kuten Armo vähän suuttuneena lausui) "eipä tiedä, mikä ihmisiä välistä painaa. Herroilla on hyvin monta kummallista mielipidettä".
Sinä hetkenä, johon nyt tahdon lukiani huomiota saattaa, lakkasi Armo juuri viidennen kerran hieromasta karahvinin suullisesta pilkkua, joka vihdoin havaittiin olevan pieni vika itse lasissa, eikä sitä siis, harmillista kyllä, saanut hieromalla poijes. Tuohon huoneeseen, jota lamppu lempeästi valaisi, kokoontui vähitellen: Julia (ilman kihlasormusta), provessori L. sekä maisteri oppilaisineen, ja vihdoin astui Kaarlo kornetti isänsä ja Helenan taluttamana sisään. Ensi kerran sen jälkeen, kuin hän hevosen seljästä putosi, oli hän nyt perheen keskuudessa iltaa viettämässä. Armo meni kyynel-silmin häntä vastaan ja suuteli häntä, eikä ollut äidillä rauhaa ennen, kuin oli saanut poikansa istumaan sohvaan viereensä ja everstin hänen toiselle puolellensa. Siinä Kaarlo nyt sai mukavasti nojata itseään vasten pehmeitä patjoja, joita Armo tahtoi myöskin hänen päänsä ympärille asetella tavalla, joka ainoastaan siivillisten kerubien avulla olisi saattanut menestyä. Eversti katseli salaisella ilolla, miten patjat toinen toisensa perään putosivat alas, ja sanoi vain levollisesti "ai!" kun net vierivät oikealle ja vasemmalle. Armo vakuutti, että eversti niitä puhalsi. Saatuansa net jotenkin mielensä mukaan asetetuksi, istui hän ääneti, hellästi ja surullisesti hymyillen, katselemaan poikansa kalpeita kasvoja, ja varsin hänen tietämättänsä vieri kyyneleet hänen poskilleen. Eversti katseli vaimoansa lempeällä, mutta vakaalla katseella niin kauan, että tämä tuosta huomasi ottaa vaaria itsestänsä, ja hän saattoi myöskin oitis hillitä liikutustansa, jotta hän ei millään tavalla häiritsisi rakastetun sairastavan rauhaa.