Sun armaas on jo luonasi
Ja sulle hymyilee:
"Nyt iät' olen omasi!"
Hän sulle kuiskailee.
Mitä teki tällä välin kornetti? Hänen silmissään säteili ilon ja ihastuksen tulet. Hänen jalkansa liikkuivat, hän kurkoitti käsiään; mutta eversti piti häntä kiinni ja pyysi sekä sanoilla että katseilla häntä paikallaan pysymään, joten kornetin täytyi jäädä sohvaan istumaan. Hänen kiivautensa myöskin tyyntyi laulun kestäessä; hiljaiset autuaat tunteet näkyivät vallitsevan hänen sielussansa, ja kun hän silmänsä loi kattoa kohti, näytti siltä, kuin hän taivaan taloihin olisi katsellut.
Armo, joka oli lähtenyt ulos, palasi laulun tauottua taasen sisälle, taluttaen tuota viehättävää laulajatarta — tuota enkelin-ihanaa — Herminaa. Eversti nousi istualta ja meni heitä vastaan. Isällisellä rakkaudella syleili hän tätä suloista olentoa ja esitteli häntä juhlallisesti seuralle, sanoen: "tässä on minun neljäs rakastettu tyttäreni!"
Eihän kukaan pahastune sitä, ett'ei kornetti oitis hypännyt sohvasta ja langennut polvillensa rakastettunsa eteen. Sitä ei hän nyt todellakaan saattanut tehdä. Tuo ääretöin onnellisuuden-tunne oli liian suuri hänen riutuneille voimillensa — ja samassa hetkessä, jolloin hän näki tuon rakastetun olennon, jonka hän iäksi päiviksi luuli kadottaneensa, äitinsä rinnalla astuvan sisään, meni hän tainnoksiin.
Armo kaasi nyt varsin hänen päällensä kaiken hajuveden, mitä potissa oli.
Kun kornetti taas aukaisi silmänsä, kohtasi ne Herminan silmiä, jotka kyyneleisinä ja hellyyttä täynnä häntä katselivat. Eversti tarttui näitten nuorten käsiin ja yhdisti net. Koko perhe ympäröitsi heitä, sulkein piiriinsä nämät molemmat onnelliset. Sanoja ei lausuttu, mutta nuot katseet, nuot hymyilyt, täynnänsä rakkautta ja onnellisuutta — paljonpa paremmat ovat net kuin sanat!
Mitä lukiani luultavasti huutavat.
"Mutta mitenkä? Mutta mitä? Mutta miksikä? Mutta koska? Mutta kuinka kävi, kuinka tuo tapahtui?"
Kaikella kunnioituksella olen teille säännöllisesti ja järjestyksessä, kuten Kotitarkan tulee, antava
Selitystä.