Monet työt anastivat nyt pruustinnan aikaa. Toinen piika oli kankaan saanut kudotuksi ja toinen oli juuri pannut uutta kangasta tukkiin; niitä täytyi pruustinnan käydä katsomassa.

Yksi palvelioista oli lyönyt kirveellä sääreensä haavan, sitä pruustinnan täytyi sitoa; naapuritalossa oli eräs pieni poika, joka ei antanut pahaakaan rauhaa (sanoi hänen äitinsä), ennenkuin hän saisi nähdä pruustinnaa. Yksi pariskunta oli tullut eripuraiseksi ja tapellut — niitten väliä pruustinnan täytyi mennä ratkaisemaan y.m. y.m.

Ensi työkseen Pupina rouva puhutteli koululapsiansa, piti rukousta heidän kanssaan ja itki erään vähäisen, sydämmestään katuvan kanssa, joka kovan erehdyksen oli tehnyt päivän kuluessa; hän varoitti toista, kiitti kolmatta, suuteli heitä kaikkia ja meni sitten velvollisuuksiansa täyttämään kodin ulkopuolella. Kun kello löi yksitoista, oli hän sitonut haavan, nuhdellut ja sovittanut nuot mainitut puolisot, lohduttanut pientä poikaa y.m. Sitten palasi hän jälleen kotia, katseli kankaitaan, määräsi huomis-päivän tehtävät, söi tuota hätää pari perunaa sekä vähän suolaa ja meni sitten kylän toiseen päähän, antaaksensa eräälle sairaalle iloisia sanomia hänen väärältä tieltä palanneesta lapsestansa.

Tällä välin istuin minä huoneessani. Vuoteillaan makasi ympärilläni neljä pientä punaposkista tyttöä, he nukkuvat hiljaa lumivalkoisissa lakanoissaan.

Tuo tyven, kaunis elokuun-yö, joka oli niin lämmin, että saatoin pitää akkunani auki, äänettömyys ja tyvenyys ympärilläni sekä nukkuvien lasten hiljainen hengähdys synnytti suloa ja tyytyväisyyttä sydämmeeni, herättäen minussa noita hiljaisia, vienoja tunteita, jotka tuottavat rauhaa nykyisyydelle ja usein leyhkäävät mieleemme muistoja muinaisista ajoista. Kuu, tämä lapsuuteni ja nuoruuteni ystävä, nousi kalpeena ja ystävällisenä katsellen koivulehdikkojen ylitse minun huoneeseeni. Sen valo hyväillen siveli uneen vaipuneitten lasten silmiä ja loisti sitten hiljaa kasvoille, joissa elämän päivät olivat punan poijes hivuttaneet, rinnalle, jonka tunteita vuodet eivät tyveniksi voineet saattaa. Oo, kuinka ihmeellisesti elämäni kaikki rakkaat, surulliset ja iloiset muistot liitelivät esiin noitten ystävällisten säteitten valossa! Kirkkaina net nousivat yöstä eteeni ja tunkesivat sydämmeeni lämpiminä, elävinä! Kaikki ne henkilöt, joittenka yhteydessä elämässäni olin ollut ja jotka olivat tulleet minulle rakkahiksi ja kalliiksi, näyttivät ikään kuin kokoontuvan ympärilleni, tahtoen uudestaan sanoillansa ja katseillaan koettaa vaikutus-voimaansa. H:n perhe, josta nyt olin lähes vuoden ollut eroitettuna, tuli tällä hetkellä niin lähelleni, että minä mielestäni saatoin puhua sen rakastettavien jäsenten kanssa, kysyä heiltä, miten kaikki menestyi heidän kodissaan, — olivatko onnellisia, vieläkö he minua muistivat? — muistivatko? Sillä minä en ollut pitkiin aikoihin saanut heiltä vähintäkään muistomerkkiä enkä yhtäkään riviä, en sanaakaan. Lapsellisen ikävä tunne, tuo, että olin unohduksiin joutunut, ett'en oikein olisi kenenkään oma, että niille henkilöille, joita rakastan ja kunnioitan, olisin noin mitättömän arvoisena — valtasi hetkeksi sydämmeni. Minun täytyi itkeä ja nenäliina painettuna silmieni eteen, istuin vielä, kuin pruustinna Pultti, joka pihalta oli nähnyt minun istuvan akkunan ääressä, tuli sisälle. Hän kyseli vakavasti, kuten se, joka tahtoo asiasta selkoa, ja minä vastasin tunnustaen nöyrästi heikkouttani. Hän nuhteli minua toden takaa, neuvoi ja suuteli minua hellästi, kuten äiti, sekä käski minua oitis menemään maata ja hänen tähtensä varomaan terveyttäni, mikä jo kauan aikaa oli muka ollut heikkonemaan päin.

Hän jätti minun, — mutta minä en vielä totellut, vaan iskin valkeaa, sytytin kynttiläni ja istuin kirjoittamaan nuhteita — — itselleni. Sillä välin kuulin kellon kumahuttavan kaksitoista — vieläpä puolen tunnin päästä kumahuksen. Silloin kuului yht'äkkiä jotakin melua, ja kohta sen jälkeen juoksi joku ylös portaita, jotka veivät minun huoneeseeni. Kammarini ovi aukeni hiljaa — ja leskirouva, pruustinna Pupina Pultti, yölakki päässä, tohvelit jalassa ja peitto seljässä, seisoi siinä ilosta loistavin silmin — ja kädessä paksu kirje, jonka hän minulle kurkoitti kuiskaten: "H:n perheeltä! — Minä en kaupunkiin lähetettyni tuloa aikonut kauemmin varrota, mutta, juuri kun olin maata panemaisillani, kuulin hänen tulevan. Minä aavistin! — Hyvää yötä! Hyvää yötä! Jumala sinulle iloa suokoon!" Ja poissa oli Pupina Pultti.

Minä sain iloa. Julian kirje sisälsi seuraavan:

Elokuun 13 päivänä 1830.

Eräs vähäinen papin rouva sinulle nyt kirjoittaa. Kaksi kuukautta on kulunut siitä, kuin vielä olin Julia H., mutta nyt olen Julia L. En ole rohjennut kirjoittamaan sitä sinulle ennen. Minä olen ollut varsin levotoinna ja pyörällä päin jonkun ajan. Syynä oli ensiksikin, että pidin miestäni äärettömässä kunniassa, — niin — minä en tosiaankaan tietänyt, miten menettelisin, — niin olin provessoriin ihastunut, mutta — tunsin itseni halvaksi hänen rinnallaan eikä tuo kallis itserakkaus oikein hyvin sallinut Julia H:ta tulemaan — kuinka sen nyt sanoisinkaan? — halvaksi minun silmissäni. Ja sitten — tuo siunattu maantalouden-hoito! — lehmät ja lampaat, munat ja voit ja maidot y.m. ja vielä koko ääretöin joukko kaikellaista pientä, — ja sitten äiti, joka oli levotoin ja tahtoi auttaa minua, mutta … noh, — vähitellen tuli kaikki kuitenkin varsin ihmeellisesti kuntoon. Tuo pieni, joutsella ja nuolella varustettu lempijumala auttoi minua. Minun hyvä L:ni, luulen minä, vielä huolellisemmin koetti minua miellyttää, kuin minä häntä, — niin, hän oli ja on oikein rakastunut minuun. Kun sen näin, ei enään ollut yhtäkään hätää, — minä tulin rohkeaksi. Lehmät, vasikat ja kanat hyötyivät, talouden suuren padan alle syttyi raitis tuli, — ja äiti kävi levolliseksi, Jumalan kiitos! Ja mieheni, — noh, se on tiettyä, hän oli tyytyväinen, — koska minä tyydyin häneen.

Tiedätkö Piete, mitä minä rukoilen joka ilta ja aamu, joka hetki, koko sydämmeni pohjasta: "Oo Jumala, auta minua sellaiseksi tulemaan, että mieheni rakkautta ansaitsisin, anna minulle voimia häntä onnelliseksi tekemään!" ja minä olen saanut paljon voimaa, — sillä hän on (niin hän sanoo ja sen kyllä näkeekin) hyvin onnellinen. Jospa tietäisit, kuinka raittiilta hän näyttää ja kuinka iloiselta! Näetkö, sepä on sen vuoksi, että minä pidän häntä järjestyksessä, hän ei nyt enään saa rasittaa itseänsä, kuten ennen, — eikä hän myöskään enään istu yökausia kynttilänsä ääressä, — siitä tavasta on hän itsensä vieroittanut. Ja kuitenkin hän ajattelee ja kirjoittaa (sen hän itse myöntää) vapaammin ja pontevammin kuin ennen. Sitä paitsi minä tarkasti varon, ett'en häntä häiritse, milloin hän on työ-huoneessansa kirjoittamassa tahi lukemassa. Ah!… Jolloin kovin halusta tahdon hetkisen häntä nähdä (hän on, Piete, kuitenkin hyvin kaunis), silloin mä hiljaa hiivin hänen huoneeseensa, teen hänelle pienet kepposet, suudellen hänen otsaansa tai pannen hänen kirjaansa kukan tai muuta sellaista, ja menen sitte taas ääneti poijes ja saan, kääntyessäni ovea kiinni panemaan, vilahdukselta nähdä hänen silmiään, jotka ottavat kiiruustakin joudun, seurataksensa minua.