Harvat ihmiset elämän näyttötanterella rakastavat puhumattoman osaa. Jokainen tahtoo halusta vuorostaan sanoa jotakin, vaikka ei mitään muuta, niin kuitenkin: "nimeni on Pietari" — tahi: "nimeni on Paavo, katso minua! tahi kuule minua!" ja koska minä, Piete Jokapäiväinen, en tahdo tehdä sitä vääryyttä itselleni, että näyttäisin ujommalta, kuin olen, astun nyt esiin sanoen: "kuulkaatte minua".
Paroni K. katosi äkkiä rouvineen Ruotsista. He suuntasivat matkaansa Italiaan. jossa paronitar vielä aikoi koettaa isäänsä lepyttää. He luulivat joutuvansa taistelemaan kaikellaisten vastuksien kanssa, joita köyhyys ja puutteet tuottavat, mutta toisin kävikin. Matkalla heidän ihmeeksensä, monessa paikkaa varsin tuntemattomatkin ihmiset osoittivat erin-omaista kohteliaisuutta. Useassa kaupungissa oli heillä raha-summia nostettavana, — hyvä enkeli näytti heitä seuraavan ja valvovan heidän parastansa. Paronittaren kirjeet hänen tyttärellensä sisälsivät näitä sanomia.
"Tuon kaiken on mieheni tehnyt", sanoi Armo minulle eräänä päivänä, silmät loistavina ylpeydestä, hellyydestä ja ilosta. "K. on ollut hänen vihamiehensä heidän nuoruudessaan — ja tehnyt hänelle monta kertaa vääryyttä, ja vaikka he siitä ajasta asti ovat olleet eri haaralla, niin tiedän, että mieheni ei ole sitä unhoittanut, sillä unhoittaa hän ei saata; — mutta sellainen on hänen kostonsa… Hän on jalo ihminen — Jumala häntä siunatkoon!"
Minä vastasin "Amen!"
Viimeiset vehkeet.
Leskirouva, pruustinna Pupina Pultti istui matkarattaillaan, suitset ja piiska tukevissa kourissansa. Hänen ympärillensä oli heiniin pistettynä joukko pyttyjä ja pussia, joissa oli ruokatavaroita, ja keskellä niitä hänen hyvä ystävänsä Piete Tiina Jokapäiväinen.
Elokuun ilta oli tyven ja kaunis, tie hyvä, hepo iloinen, ja kuitenkin näkyi rouva Pupinan matka edistyvän hitaasti, — sillä hänen edellään ajoi nuori talonpojan-poika, joka oikein näytti koettelevan rouvan malttavaisuutta, koska ajoi varsin käyden edessämme ja esti meitä pääsemästä ohitse; kun me ajoimme vasemmalle, teki hän samoin, jos hevosta ohjasimme oikealle, ajoi hän taas eteemme. Koko aikana lauloi hän kaikellaisia renttulauluja, joittenka sisältö oli mitä inhoittavinta laatua, ja katsoi taaksensa ilkkuvasti virnistellen. Minä katsoin ylös pruustinna Pultin puoleen, sillä olen (jumala nähköön) lyhyt-läntä nainen ja hän on pitkävartaloinen, oikoinen sekä tukeva kuten mastopuu, ja minä huomasin, kuinka hänen alihuulensa pistäytyi ulospäin sellaisella tavalla, joka osoitti hänen olevan suutuksissaan, näin hänen leukansa ja nenän-päänsä muuttuvan hehkeän-punaiseksi sekä vihan nuolia lentävän hänen pienistä harmaista silmistänsä. Useita kertoja olimme sekä hyvillä että kovilla sanoilla kehoittaneet poikaa väistymään tieltä — mutta turhaan. Pruustinna Pupina puri huuliaan, antoi minulle, sanaakaan sanomatta, suitset pideltäväkseni, hyppäsi rattahilta, astui muutaman aika askeleen ja seisoi tuota hätää meidän kiusaajamme rinnalla, tarttui voimallisella kädellä hänen kaulukseensa, veti kuormasta hänen alas maahan, ennenkuin hämille joutunut poika ennätti tehdä vastakynttä, ja lamahutti häntä tukevalla piiskan-varrellaan muutamia kertoja selkään, kysyen samalla, tahtoisiko poika pyytää anteeksi sekä tehdä parannusta, vai haluaisiko hän vieläkin koetella matkustavaisen käsivoimia. Luultavasti tämä jo kylläksi oli vakuutettu niitten vankkuudesta, sillä hän kävi äkkiä nöyräksi ja katuvaiseksi sekä lupasi kaikkea, mitä vain tahdottiin. Pruustinna Pultti antoi nyt pojan nousta seisoalle ja piti hänelle lyhykäisen voimallisen saarnan, jonka loppu oli niin kaunis, että se liikutti minua, liikutti itse pruustinnaa ja myöskin poikaa, joka hatun-lierillään pyyhki kyyneleet silmistänsä. "Minä tunnen sinun", sanoi vihdoin Pupina rouva, "sinä olet samasta pitäjästä kuin minäkin; isäsi on kauan ollut kipeänä, huomenna sunnuntaina sinun sopii tulla minun luokseni Lehtikylään, niin saat hänelle jotakin".
Me kuljimme nyt esteettömästi eteen päin, mutta seisatuimme kuitenkin vielä muutaman kerran. Yhdessä paikassa autoimme erästä akkaa, joka oli ajanut kuormansa kumoon, toisessa pruustinna astui rattahilta, suurella vaivalla auttaaksensa irti suurta sika-eläintä, joka oli takertunut kiinni aitaan ja jonka epäsointuinen valitus-huuto tunkesi sydämmen sisimpään sopukkaan.
Auringon lasketessa näimme sen viimeiset säteet tervehtivän Lehtikylää. Hienot savuhöyryt nousivat korkin-vääntiön tapaisina mökkien savupiipuista, leviten kirkkaaseen ilta-ilmaan, jossa sitten yhtyivät pieneksi läpihohtavaksi hattaraksi, mikä hohtovärisen teltan tapaisena liiteli kylän ylitse, joka sievine taloinensa ja viheriäisine puutarhoinensa, kirkkaan lirisevän joen ympäröimänä näytti meistä erittäin somalta, siinä kun ajoimme hiljakseen alas pitkän-vieruista mäkeä, mikä pian jakaantui kahteen haaraan, joista toinen vei lähellä olevaan kotiimme.
Lehmät, kellokaulat, tulivat pitkissä riveissä rauhallisesti ammuen laitumelta kotia lypsettäväksi. Paimen-torvet kuuluivat. Rahvaan tytöt hyräilivät kirkkaalla ja kimeällä äänellä, ja näihin ääniin yhtyi myöskin kirkon kellojen piu pau, laulaen lauantai-iltana hyvää yötä menneelle viikolle ja ilmoittaen lepopäivän tuloa. Rouva Pupina Pultin kasvot kävivät iloisiksi ja juhlallisiksi. Kaikki ihmiset tervehtivät häntä — ystävällisesti ja kunnioittavasti, ja ystävällisesti hän myös kaikille vastasi. Kun tulimme perille pienen koulumme luo, riensi lapsiparvi huoneista vastahamme, ääntevästi ja iloisesti huudahtaen, ja ihastuksesta huumeutuneena — he hellästi syleilivät pruustinnaa. Hyväilys-sanoja ja piparikakkuja jaettiin kaikille.