Kuiskuttaja. Väärin.
Rouva D. Kuinka jumalattomasti!
Rouva M. Silloin hänen äitinsä huolestui ja lähetti sanaa eversti H:lle, joka ennen muinoin lienee ollut hänen hyvä tuttavansa…
Kuiskuttaja. Väärin, väärin, väärin.
* * * * *
Koska kuiskuttaja noista kolmesta henkilöstä näkyy olevan se, joka paraiten tuntee koko näytelmän juonen (varmaankin sen tähden, että hän käsikirjoitusta pitää kädessänsä), niin on oikeaa ja kohtuullista, että häntä vaadimme yksistään näyttämölle, selvittämään kaikkea, mitä hän noin kerskaten väittää muitten sanovan väärin.
Kuiskuttaja. Hyvä yleisöni, asian laita on näin: Herminan sielun-vaivat, joita hän jo kauan oli kärsinyt, vaikuttivat tosiaankin hänessä viimeisinä päivinä jonkunmoista hiljaista hourailemista, joka peljästytti kaikkia hänen ympärillään olevia. Genserik G., joka selvästi havaitsi, miten vasten-mielinen hän oli Herminalle, ja, myöskin sai tietää, kuinka huonossa tilassa K:n varat olivat, korjasi luunsa koko joukosta ja katosi tuota hätää niin, ett'ei tietty, mihinkä hän oli mennyt. Paroni K. piankin näki, ett'ei häntä mikään pulasta saattanut pelastaa, ja päätti lähteä karkuun — ja hänen vaimonsa seurasi mukana. Tänä toivottomuuden hetkenä uusi tähti syttyi näitten onnettomien puolisojen taivahalle. — He lähestyivät toisiansa, he itkivät yhdessä. Entisyyden ylitse levitettiin unohduksen huntu, he lupasivat tukea toisiansa vaivalloisella tiellään, heidän entinen rakkautensa heräsi eloon ja antoi heidän aavistaa, että, jos he sen tulta säilyttäisivät, olisi heillä suurimmassakin kurjuudessa jotain onnea. Paronittaren sydäntä, jonka jäätä kärsimykset olivat musertaneet, kivisti Herminan takia, hän kauhistui tyttärensä kohtaloa, ajatellessansa, että hänen täytyisi onnettomien vanhempiensa kanssa kuleksia ympäri maailmaa suuren köyhyyden ja kurjuuden uhrina. Eräänä iltana istui hän katsellen tuota ihanaa, kalpeata, surusta ja sielun-kärsimyksistä riutunutta tyttöä, joka nyt makasi hiljaisessa unessa; hänen sydämmensä miltei pakahtunut, ja tukehuttaen ylpeyttänsä tarttui hän kynään ja kirjoitti seuraavat rivit everstinna H:lle:
"Toivottomassa tilassa oleva äiti anoo äidin armeliaisuutta. Ennen, kuin vuorokausi on loppuun kulunut, täytyy minun Tukholmasta lähteä paetakseni Ruotsista. Tytärtäni en tahdo enkä saata ottaa mukaani. Minä en tahdo nähdä häntä kurjuuden uhrina, — ja kurjuus tästälähin osakseni tulee. Teidän kunnioitettava luonteenne, se hyvän-tahtoisuus, jonka itse olen nähnyt teidän kasvoistanne kuvautuvan, on synnyttänyt minussa rohkeutta kääntymään teidän puoleenne rukouksellani … (oi, jospa sen kuulisitte vapisevilta huuliltani, jos näkisitte muserretun, katuvaisen äidin-sydämmeni — niin varmaankin rukoukseni kuulisitte): — ottakaa — ottakaa lapseni teidän kotiinne, teidän perheeseenne! armosta ottakaa häntä! Ottakaa Herminani turviinne — ottakaa häntä tytärtenne kammari-neitsyeksi — siksihän kuitenkin kelvannee Marchese Agavellon tyttären tytär. Nyt hän on heikko ja kipeä — heikko sekä ruumiiltaan että mieleltään, nyt ei hän paljon mihinkään kelpaa; … mutta olkaatte malttavainen häntä kohtaan… Ah, minä tunnen — että käyn katkeraksi, ja — minun tarvitsisi olla nöyränä! Suokaatte minulle anteeksi! Ja jos minua tästä toivottomasta tilasta tahdotte pelastaa — niin rientäkäätte — rientäkäätte lohduttavana enkelinä tänne ja sulkekaatte suojelevaan helmaanne surkuteltavaa lastani! Silloin minä teitä siunaan ja rukoilen puolestanne; oi, jospa ei teidän koskaan tarvitsisi kärsiä niin katkeraa hetkeä kuin minä nyt! Eugenia A."
Tämän kirjeen sai everstinna muutamia päiviä sen jälkeen, kuin hänen pojallensa onnettomuus tapahtui. Hän näytti sen everstille. Nämät molemmat puolisot läksivät heti Tukholmaan — ja kun palasivat, oli Hermina mukana; hänelle he siitä hetkestä osoittivat isällistä ja äidillistä rakkautta, ja hän rupesi piankin tässä kodissa, jossa rauha ja rakkaus häntä ympäröitsi, kukoistamaan yhtä kauniina, kuin onnellisena.
Kuiskuttaja menee pois, jättäen tilaa Piete Jokapäiväiselle, jolla näkyy olevan hyvä puhumisen halu.