Onneksi kuitenkin muutkin perheen jäsenet vähitellen saapuivat sisälle, ja asiat siten joutuivat hauskemmalle kannalle.
Emilia yhä vain näytti olevan pahalla tuulella, ja Algernonkin häntä katsellessansa vähitellen synkistyi. Minä mielestäni havaitsin hänen vasemmassa silmässänsä naarannapin ja arvelin sen siihen syypääksi, että hän kuvastimen kanssa oli joutunut noin läheiseen tuttavuuteen; mutta Emilia ei ollut sitä näkevinään. Moni vähäpätöinen seikka vielä lisäksi pahensi näitten rakastavien väliä. Sattuipa niin, että Algernon piti paljon semmoisista esineistä, jotka eivät ollenkaan Emiliaa miellyttäneet, ja mikä oli Emilian herkkuruoka, sitä ei Algernon maistanutkaan. Emilia havaitsi varmaan, ett'ei heidän välillänsä ollut mitään yhtämielisyyttä. Algernon moitti yleensä, mutta ilman mitään pistos-sanaa ja erinäistä tarkoitusta, oikullisia ihmisiä ja puhui, miten epämieluisia net hänestä ovat. Mutta tämä olisi tällä kertaa saanut olla puhumatta, sillä Emilia otti itseensä ja muuttui vielä kopeamman ja arvokkaamman näköiseksi. Julian kävi mieli pahaksi. "Paljoa parempi olisi", sanoi hän, "jos he oikein ääneensä toruisivat, kuin että tuossa istuvat vaiti ja ovat sydämmissään suuttuneet toisillensa".
Kaarlo kornetti meni Emilian luo, sanoen: "armollinen sisareni, minä rukoilen sinua, älä istu tuossa ikään kuin kiinalainen muuri, jonka lävitse ei pääse nuot nuolet, mitkä Algernon'in rakastuneet silmät sinuun lähettävät. Ole, jos saatat, hiukan vähemmän jäinen. Katso sulhoasi! mene hänen luoksensa ja anna pieni muisku hänelle!" — Kyllä kai; paremmin olisi sopinut toivoa, että kiinalainen muuri olisi liikkeelle lähtenyt. Emilia ei edes katsonut Algernon'iin, joka kuitenkin hartaasti näkyi halajavan sovintoa. Algernon ehdoitteli, että yhdessä laulaisivat erään kaksi-äänisen nykyänsä ilmaantuneen italialaisen laulun, varmaankin teki hän sen siinä toivossa, että sopusoinnun hengettäret karkoittaisivat kalkki pahan-suovat, jotka hänen ja hänen lemmittynsä rauhaa olivat häirinneet, ja että laulun säveleet tekisivät heidän keskinäisen välinsä sopusointuisaksi. Turha toivo! Emilia sanoi päänsä olevan kipeänä, josta syystä hän ei jaksanut laulaa, ja kipeä se todella olikin, oikeinpa kovin, sen näin hänen silmistäänkin. Hänen päätänsä tavallisesti aina rupesi kivistämään, jos hän harmistui taikka muuten oli levotoin. Luullen Emilian päänkivistystä vain tekokivuksi ja huolimatta morsiamestaan, joka istui sohvan nurkassa, nojaten särkevää päätään kättänsä vastaan, sanoi Algernon aikovansa operaan Mozart'in Figaroa kuuntelemaan, kumarsi hätimmiten ja läksi pois.
Ilta kului verkalleen loppuunsa. Ei ollut kukaan iloisella mielellä. Että Emilia kärsi, sen havaitsi kaikki, eikä kukaan sen vuoksi malttanut häntä nuhdella hänen käytöksestään.
Eversti ainoastaan ei ollut mitään huomaavinaan, hän vain huoletoinna asetteli pöydälle korttejansa.
Illalla erotessamme sanoi kornetti minulle: "tämä menee vallan päin mäntyä! Huomenna meidän täytyy panna koko programmimme toimeen!"
Huomis-päivä eli keskiviikko tuli. Algernon saapui jo aikaisin ennen puolta päivää. Hänen katseensa oli harras ja äänensä niin sydämmellinen, kun hän Emiliaa puhutteli, että tämä varsin heltyi ja sai kyyneleitä silmiinsä. Kaikki oli nyt hyvin näitten rakastavien välillä, eikä kukaan tietänyt, miten niin oli käynyt, eipä he itsekkään.
Tämä päivä meni rauhaisena ohitse muuten, paitsi että Emilia kahdesti kovin peljästyi, mutta siitä ei hän toki kuollut. Ensiksikin tapahtui aamupuolella, jolloin Algernon keskusteli armon kanssa, että Emilia kuuli hänen lausuvan sanoja, joista hän hetken ajaksi tuli siihen luuloon, että hänen sulhasensa oli suurin saituri, mitä maailmassa olla saattaa, mutta onnekseen hän heti huomasi, Algernon'in vain matkineen erään kumppaninsa sanoja, joita hän itse sitte sydämmessään nauroi. Emilia taas huokeammin hengitti ja rupesi myöskin nauramaan. Toinen säikähdys tapahtui illalla, jolloin istuimme akkunan ääressä kirkkaassa kuuvalossa, ja minä vakaasti keskustellessamme sanoin: "niitä löytyy kuitenkin hyviä ja jaloja ihmisiä, jotka ovat niin onnettomat, ett'eivät usko tulevaa elämätä olevankaan, eivät usko elämällämme olevan mitään suurempaa tarkoitusta, — näitä tämmöisiä meidän tulee surkutella — mutta ei moittia…" Emilia katsoi kysyvästi minuun, ja hänen kauniissa silmissänsä ilmautui sanomatoin tuska. Hänen ajatuksensa oli: "Algernon'iako sinä tahdot puolustaa?" Minä vastasin hänelle siten, että johdatin hänen huomionsa Algernon'iin, joka minun puhuessani loi katseensa kirkasta tähtitaivasta kohti, ja tämä katse oli lujaa, suloista toivoa täynnänsä. Emilia silloin kiitollisesti katsahti häneen, ja kun heidän silmänsä kohtelivat toisiansa, loistivat net ilosta ja rakkaudesta.
Tämä päivä oli oikein hyvin päättymäisillään! Mutta ah, miksikä
Algernon illallisella ollessamme sai pienen kirjeen? Miksikä hän sitä
lukeissaan joutui hämilleen ja kadotti suuren osan iloisuudestaan?
Miksikä hän varsin äkki-arvaavatta ilman mitään selitystä läksi pois?
Niin miksikä? — Sitä ei kukaan tietänyt, mutta moni meistä olisi vaikka mitä antanut, sitä tietääksensä.