Kaarlo kornetti sanoi Helenalle ja minulle: "Tämä ei hyvin käy päinsä, — mutta hyvät ihmiset, millä asiat paremmalle kannalle saataisiin? Minun ei nyt taas sovi ruveta puhumaan Napoleonista ja Kaarle XII:ta, — edellä puolen-päivänhän heistä jo juttelin enkä silloin suinkaan hyvin onnistunut. Myöntää täytyy, ett'ei Emilia ole mikään herttainen morsian. Jollei hän vaimona tule toisellaiseksi, niin… Eikö hän nyt olisi velvollinen menemään Algernon'in luo, häntä lohduttamaan ja ilostuttamaan? Katsokaas, nyt hän jo menee — eipä, hän otti vain lankakerän. Algernon raukka! Jopa luulen sen olevan itselleni onneksi, että olen näin tunteetoin. Nuot rakastaja raukat saavat kärsiä enemmän kuin upseeriksi pyrkivä sotilas. Olisin minä sulhanen! — Noh hyvänen aika, Klaus pieni! mitä siinä nyt taas jankutat … nisukakkuako? Mene luo, mene Emiliani luo, ei minulla ole nisukakkuja! Niin, vähäinen liikkuminen arvoisalle neitosellemme tekee varsin hyvää".
Kornetti ei nähnyt, kuinka nöyrä "meidän arvoisa neitosemme" sydämmessään oli tänä iltana, eikä sitä, että Algernon nyt oli syynä heidän välillään vallitsevaan kylmyyteen.
Tänä iltana Algernon ja Emilia lähestyneet toisiansa, vaan erosivat kylmästi kumminkin näennäisesti.
Perjantai-aamuna päätti Emilia, että erot tehtäisiin. Algernon oli jalo, kelvollinen — mutta liian kova eikä rakastanut häntä; — sen hän oli edellisenä iltana aivan selvään nähnyt; hän tahtoi nyt kahden kesken puhua sulhonsa kanssa j.n.e. Algernon tuli. Hän oli nyt paljon iloisempi kuin edellisenä päivänä ja näytti toivovan, että kaikki harmit ja ikävyydet olisivat unohduksissa. Emilia ajatellessaan tärkeätä tehtäväänsä oli ensin varsin juhlallinen, mutta Julia, Helena, Armo, Kaarlo kornetti ja minä pyörimme niin alituisesti hänen ympärillänsä, että vihdoin saimme hänen sekaantumaan puheeseemme ja siten estimme häntä yksityisistä keskusteluista sekä turhista mietinnöistä. Nyt saatiin taas välimiten kuulla hänen sydämellistä nauruansa, eikä hänen miettimisensä synnyttänyt hänessä surumielisyyttä.
Tämän päivän iltapuolella allekirjoitettiin naimasovinto.
Itse herra Charles Grandison'in morsian, tuo ihana Harriet Byron, pudotti (niin sanotaan) kädestänsä kynän, jolla hänen oli aikomus allekirjoittaa naimasovintonsa, hänellä kun ei ollut tarpeeksi voimaa ja mielen lujuutta päättämään omaa kohtaloansa. Tuhansittain on ollut nuoria morsiamia, jotka vavisten ovat tuommoisena hetkenä tehneet samoin kuin hän; ihmettäkö siis, että meidän pelkäävä, epämielinen Emilia oli varsin kauhistuksissaan! Kynä ei ainoastaan pudonnut hänen kädestään, vaan, tekipä se vielä tuohon tärkeään paperiin suuren mustan pilkun, jonka hän itse piti pahana enteenä, ja luulenpa, ett'ei hän vieläkään olisi siihen pannut nimeänsä, jollei eversti (aivan samoin kuin herra Charles) olisi ottanut kynän, asettanut sen hänen liikkumattomien sormiensa väliin ja tarttunut hänen vapisevaan käteensä sekä johdattanut sitä.
Illalla, jolloin olimme yksistämme huoneissamme, sanoi Emilia syvästi huoaten: "tästä täytyy kai nyt siis tulla valmista! Ei suinkaan siihen enään mitään voi … ja ylihuomenna hän jo vie minua poijes kaikesta, jota niin hartaasti rakastan!"
"Saattaisipa luulla", sanoi Julia hymyillen, mutta toki kyynel-silmin, "että sinä aiot lähteä maailman ääriin, ja kuitenkin ainoastaan muutama katu ja tori tulee meitä sinusta eroittamaan; me saatamme nähdä toisiamme vaikka joka päivä".
"Joka päivä, niin!" sanoi Emilia itkein, "mutta ei joka tunti, kuten nyt!"
Lauantaina oli Emilia hyvä ja ystävällinen kaikille, mutta alakuloisena ja levottomana näytti hän tahtovan paeta niitä ajatuksia, jotka häntä joka paikassa ahdistivat. Algernon tuli hetki hetkeltä vakaisemmaksi ja katseli morsiantansa huolestuneella, tutkivalla katseella. Näytti siltä, kuin hän olisi peljännyt, ett'ei Emilia olisi antanutkaan hänelle sydämmensä, vaan ainoastaan sanansa. Kuitenkin hän näkyi pelkäävän kaikenmoisia selityksiä ja koetti varoa, ett'ei hän jäisi Emilian kanssa kahden.