Algernon suuttui, hän punastui kovin ja silmänsä leimusivat. Hän meni ulos, ja paiskasi joksikin lujasti oven kiitti.
Palvelia, joka portin edessä hevosta piteli, oli tällä välin jättänyt sen omaan valtaansa. Hevonen ollen yksinänsä peljästyi, kun lunta kopsahti katolta maahan, se nytkähti, kaasi kumoon erään akan ja olisi varmaankin lähtenyt karkaamaan, ellei Algernon, joka samassa tuli ulos kadulle, olisi rientänyt sen eteen ja väkevin kourin tarttunut ohjaksiin. Saatuaan hevosensa hillityksi, huusi hän erästä miestä sitä pitelemään ja kiiruhti itse auttamaan jaloilleen akkaa, joka säikähdyksestä ei uskaltanut liikahtaakkaan, mutta kaikeksi onneksi ei ollut vähintäkään loukkaantunut. Hän puhui akan kanssa muutaman hetken ja antoi hänelle rahaa.
Palveliallensa, joka vihdoinkin tuli, antoi hän korville, hyppäsi sitten rekeen, otti itse ohjat ja ajoi pois tulisessa kiiruussa.
Kalpeana oli Emilia minun kanssani katsellut akkunasta tätä tapausta, mutta huudahti sen loppupuolella: "hän on kiukkuinen ja hurjapäinen luonnostaan!" ja parkasi nyt itkemään.
"Hänessä on inhimillisiä heikkouksia", sanoin minä, "ei tämä ole muuta mitään. Hän oli tänne tullessaan kiihtyneessä ja levottomassa mielen-tilassa, ja kun sinä sitten mitään ilmoittamatta olit sanasi syöjä etkä mennyt ajelemaan hänen kanssaan, hän tietysti suuttui; palveliansa huolettomuus, joka helposti olisi matkaan saattanut suuren onnettomuuden, kiihoitti vielä enemmän hänen suuttumustaan, ja tämä ilmaantui ainoastaan siinä, että hän palvelialleen antoi yhden ainoan, hyvin ansaitun korvapuustin. Eihän sovi vaatiakkaan, että nuori mies voisi olla vallan tyvenellä mielellä, kun hänellä yhtä kyytiä on ollut monta harmia, mitkä ovat saattaneet hänen verensä kuohumaan. Siinä on jo kylliksi, kun kiivaudessaan voi mieltänsä malttaa ja olla niin hyvä, kuin tässä nykyään näimme Algernon'in olleen tuota akkaa kohtaan. Muuten luulen, että, jollet Algernon'ia suututtaisi oikuillasi ja nurjuudellasi — suo minulle anteeksi viimeksi mainitut kauniit sanani — vaan päin vastoin koettaisit hyvään käyttää sitä suurta vaikutus-voimaa, jonka me kaikki näemme sinulla olevan, sinun ei koskaan tarvitsisi nähdä häntä kiukkuisena ja hurjapäisenä, joksi häntä nimitit".
Minä olin varsin tyytyväinen puheeseeni, sen lausuttuani loppuun, ja luulin sen tekevän erin-omaisen mahtavan vaikutuksen, — mutta Emilia oli vaiti ja näytti onnettomalta.
Algernon ei palannut päivällisiksi.
Kaarlo kornetti kertoi päivällisen jälkeen, että hän oli kuullut kaksin-taistelun olleen edeltä puolen-päivän. Toinen taistelioista, oli käyttänyt Algernon'ia, parasta ystäväänsä, puolus-miehenänsä. Hän oli kutsun lähettänyt Algernon'ille vähäisessä kirjeessä, (sanoi kornetti hyvin pontevasti), joka jätettiin neljännestä vailla kymmenen eilen illalla tähän taloon; jossa Algernon silloin oleskeli. Algernon oli tehnyt, mitä suinkin saattoi, estääksensä taistelua, — mutta turhaan. Asian-omaiset taistelivat, ja Algernon'in ystävä pahoin haavoitti vastustajaansa. Tarkempia tietoja asiasta kornetilla ei ollut.
Nyt oli kaikki selvän selvää, ja puhtaassa valossa näki Emilia sulhonsa kuvan.
Iltapuolella tuli Algernon; hän oli varsin tyven-mielinen, mutta vakaa, eikä mennyt kuten tavallisesti istumaan morsiamensa viereen. Emilia ei ollut iloinen; ensimmäistä sovinnon askelta hän ei uskaltanut ottaa, se näytti häntä peljättävän, mutta hän koetti kuitenkin monenmoisella tavalla osoittaa, että hän halasi lepyttää sulhoansa. Itse hän kauppasi hänelle teetä ja kysyi, oliko se tarpeeksi makeaa, sekä vielä, saisiko hän kaataa hänelle toisen kupillisen j.n.e. Algernon oli yhä kylmä morsiantansa kohtaan ja näytti usein vaipuvan syviin ajatuksiin, unhoittaen kokonaan, missä hän oli. Emilia tunsi itsensä loukatuksi ja istui alakuloisena etäämmälle huoneeseen ompelemaan eikä pitkään aikaan katsahtanut pois työstään.