Sittemmin menin Emilian luo. Hän seisoi kuvastimen edessä morsius-puvussaan, silmäillen itseänsä katseella, joka ei ilmaissut sitä tyytyväisyyttä ja itse-mieltymystä, jota suloinen, kauniissa puvussa oleva nainen melkein aina tuntee tarkastellessaan omaa rakastettavaa itseänsä. Helena kiinnitti hänen ranne-rengastansa ja Julia, ollen polvillaan, pani kuntoon hänen liepeittensä koristeita.
"Katso!" huusi Julia, sisään tullessani, "eikö hän ole suloinen? eikö hän ole kaunis ja kuitenkin", lisäsi hän kuiskaten, "antaisin halusta puolet tavaroistani, jos saattaisin sillä antaa toisellaisen näön hänen kasvoihinsa. Hänpä on synkkä ja harmaa kuin ilmakin!"
Emilia, joka oli kuullut nämät viimeiset sanat, lausui: "eihän onnettomana saata iloiselta näyttää. Kaikki tuntuu minusta kovin ikävältä ja raskaalta. Tämä päivä on hirveä päivä; minä tahtoisin kuolla!…"
"Herra Jumala!" sanoi Julia minulle ja laski kätensä ristiin, "nyt hän rupeaa itkemään! … saa punaiset silmät ja punaisen nenän eikä tule ollenkaan enään kauniiksi. Mitä nyt teemme?".
"Emilia kulta", lausui lempeästi Helena tarttuessaan sisarensa käteen, "etkö ole vähän ymmärtämätöin? Tämä naimis-liittohan tapahtui yhtä paljon sinun kuin meidän kaikkien suostumuksesta, ja sen mukaan mitä ihmis-järki voi päättää, täytyy sinun tulla onnelliseksi. Eikö sulhasesi ole jalo … eikö hän sinua rakasta mitä hellimmästi? Mistä löytäisit miehen, joka vanhemmillesi olisi hellempi poika ja sisarillesi hartaampi veli, kuin hän on?"
"Tuo kaikki on kyllä totta, Helena hyvä, taikka oikeammin sanoakseni, näyttää olevan totta. Mutta voi, kun ajattelen että nyt on muutos tapahtuva koko elossani ja olossani, … että nyt olen erkaneva vanhemmistani, olen jättävä teidät, rakkaat siskoseni, tämän kodin, jossa olen ollut äärettömän onnellinen — ja tuon kaiken tekisin miehen tähden, jonka sydäntä en tunne yhtä kuin teidän, joka minun suhteeni saattaa muuttua, joka monella tavalla saattaa tehdä minua onnettomaksi — ja tämä mies on tästä lähtein oleva minulle kaikki kaikessa … kohtaloni on muuttumattomasti kiinnitetty häneen … oi, siskoni, tuota ajatellessani silmäni menevät mustiin, polveni vapisevat — ja kun ajattelen, että tänään, juuri tänään … vain muutaman tunnin päästä on elämäni kohtalo päätetty … sekä että vielä olen vapaa ja voin palata entisyyteeni … silloin minua vaivaa semmoinen epämielisyyden ja horjuvaisuuden tuska, ett'ei sitä kukaan käsittää saata. Sisareni, Piete, älkää koskaan menkö naimisiin!"
"Emilia hyvä", sanoi Helena, "sinä joka aina helposti olet saattanut asettua sen mukaan, kuin välttämättömyys vaatii, ajatteleppas nyt, että kohtalosi jo on päätetty, että jo on liian myöhäistä luopua onnestasi".
"Myöhäistä!" huudahti Emilia ottamatta korviinsakkaan noita viimeisiä sanoja, "myöhäistä ei se ole niin kauan, kuin ei pappi vielä ole meitä yhdistänyt … vieläpä minun on alttarin juurellakin oikeus … ja saatan…"
"Ja sydämmesi sallisi tuota!" voihkasi Julia surkealla äänellä, "sinä hennoisit saattaa Algernon'ia onnettomaksi? sinä saattaisit…"
"Hullutuksia!" kuului ääni sanovan ovesta, ja Eversti seisoi siinä käsivarret ristissä, katsellen naurussa suin Juliaa, joka seisoi melkein semmoisessa asemassa, kuin kuuluisa George näytteliätär, jollain häntä Maria Stuartina ihailtiin. Julia punastui, mutta Emilia vielä enemmän.