"Minä en saata — minä en todellakaan saata tulla!" sanoi Emilia äänellä, jossa suurin tuska ilmautui.
"Sinä et saata!" huudahti kornetti suuresti ihmetellen, "miksikä et?" ja katsoi kysyvästi meihin kaikkiin. Julia seisoi surkeassa asemassa, ristissä käsin. Helenan tyvenissä kasvoissa kuvautui nyt tyytymättömyys, ja minä — minä en millään muotoa saata muistaa, mitä tein, mutta sydämmessäni olin Emilian kanssa yhtä mieltä. Eikä kukaan meistä mitään vastannut.
"En, minä en saata tulla", pitkitti Emilia erin-omaisessa mielen-liikutuksessa, "minä en saata vannoa tuota iäksi päiviksi sitovaa valaa. Aavistukseni on varma … yhteen liitettynä tulemme onnettomiksi … me emme sovi toisillemme. Tämä kyllä saattaa olla minun syyni, mutta varma se minusta kuitenkin on. Tällä hetkellä hän tosiaankin on minuun kovin tyytymätöin ja luulee minua oikulliseksi ihmiseksi, ajatellen inhoaa yhtymistänsä semmoisen kanssa … hänen ankara katseensa nykyään ilmoitti minulle kaikki … hän ehkä kyllä on oikeassa, varsin oikeassa ja sen vuoksi on hänelle sekä minulle paras, että erkanemme".
"Mutta, Emilia", huudahti veli, "ajatteletko, mitä sanot? tuohan on liian myöhäistä … pappikin on jo täällä … häävieraat … Algernon…"
"Mene hänen luoksensa, Kaarlo hyvä!" rukoili Emilia, tullen yhä enemmän liikutetuksi, "käske häntä tulemaan tänne, minä tahdon itse puhua hänen kanssaan, sanoa hänelle kaikki, … vielä ei tuo saata olla liian myöhäistä, koska siitä riippuu koko elämän rauha ja onni; — mene, minä rukoilen sinua, mene!"
"Voi sentään! voi sentään! mitä tästä tuleekaan?" sanoi Julia ja näytti onnettomalta, ikään kuin hän olisi tahtonut maata ja taivasta huutaa avuksensa.
"Muista, Emilia, isääsi!"
"Minä laskeun hänen jalkainsa juureen, eikä hän ole vaativa lastansa menemään iäiseen onnettomuuteen!"
"Jospa me saattaisimme häntä jollakin tavalla huvitella, jospa hetkeksikin saisimme hänen ajatuksensa toimimaan toisaalla!" kuiskasi Helena veljelleen.
Kaarlo kornetti avasi oven ikään kuin mennäksensä ulos, samassa kuulimme kovan kolauksen; kornetti huudahti: "voi minun silmääni!". Kaikki peljästyivät, sillä niin luonnollisesti tämä vähäinen petos toimeen pantiin, ett'ei meistä kukaan ensi hetkessä sitä kurin-teoksi huomannut. Emilia, joka aina oli valmis ensimmäisenä menemään hädässä olevan avuksi, oli nytkin, vaikka omasta kohtalostaan levottomana, kuitenkin valmis kiirehtimään veljensä luo, ja ottaen kädet pois hänen silmistään rupesi hän veteen kastetulla nenäliinalla niitä hartaasti hautomaan sekä kysyi sääliväisesti: "kivistääkö paljon? Luuletko, että silmä on vikaantunut? onneksi ei näy verta…"