Tämä oli taas uusi tuska tuolle kainolle Emilialle. Hän nousi, mutta istahti taas kohta, vaaleten.
"Hajuvettä! Hajuvettä!" kirkasi Julia minulle, "hän kalpenee, hän pyörtyy!"
"Vettä!" huusi eversti kaikuvalla äänellä. Maisteri sai teekyökin käsiinsä ja kiiruhti esiin. En tiedä, oliko se tämä näky vai tuo, että hän ponnistaen sielunsa voimia koetti hillitä sydämmensä liikutuksia, joka sai Emiliaa voittamaan heikkouttansa; hän tointui äkkiä ja meni ulos sisariensa kanssa, mutta katsoi samassa levottomalla ja tyytymättömällä katseella Algernon'iin, joka seisoi vähän etäämpänä, tarkaten häntä erin-omaisen, melkeinpä ankaran vakavasti.
"Oletteko hullu?" huusi puoli-ääneensä setä P. ja tempasi käsivarresta Maisteria, joka vielä seisoi tuijottavin silmin ja teekyökki kädessä. Maisteri peljästyneenä teki äkkinäisen käänteen ja nyhäsi samalla tallukoita, joten net kellertyivät kumoon toinen toisensa päälle, ikään kuin keilat, joihin pallo on koskenut. Teekyökki maisterin käsissä keikahti polttaen hänen sormiansa, ja vaikeroiden hän pudotti sen tallukka raukkojen päälle, joittenka liikkumattomien ruumisten ylitse savupilvi liehuen nousi. Vaikka kuu olisi maahan pudonnut, se ei suurempaa hämmästystä olisi synnyttänyt, kuin tämä tapaus. Aksel ja Klaus eivät äännähtäneetkään, — ja Armo oli valmis uskomaan, että hänen pienet tallukkansa olivat loppunsa saaneet. Mutta kun eversti ja Algernon olivat heitä ravistaneet sekä jaloilleen nostaneet, havaittiin heidän olevan aivan hengissä. He olivat vain niin ihmeissään, kauhistuksissaan ja niin hämmästyksissänsä, ett'eivät ensi hetkessä saattaneet liikahtaa eikä puhuakkaan. Onneksi kuitenkin tuo kuuma vesi, joka heitä kastoi, enimmäkseen oli juossut heidän vaatteillensa; ja sitä paitse se luultavasti oli jotenkin jähtynyttä, koska jo puoli tuntia oli kulunut siitä, kuin päästiin teetä juomasta. Ainoastaan yksi pilkku Aksel'in otsassa ja Klaus'in vasemmassa kädessä vaati hoitoa. Maisteri oli vallan toivotonna, pienet pojat itkivät. Net vietiin levolle erääseen kammariin, jossa minä lupasin heidän kanssaan olla kaiken sen ajan, joka minulla oli vallassani. Armo, jonka hyvän-luontoisuus ei ikänä sallinut häntä levollisena näkemään surullista muotoa, meni nyt Maisteria lohduttamaan. Tässä hän siten parahiten onnistui, että antoi Maisterin kertoa, mitenkä pikku pojat olivat tuon kolahuksen kestäneet oikein Spartalaisella uljuudella, ja tämän taas Armo piti erinomaisena todistuksena siitä ansiollisesta kasvatuksesta, jonka Maisteri oli hänen lapsilleen antanut. Maisteri tuli varsin iloiseksi ja innostuneeksi sekä sanoi vähän pöyhistellen: "minä toivon, että Armon toivokkaista pojista vielä muodostan todellisia Spartalaisia!" Mutta Armo toivoi, ett'ei se tapahtuisi toistennettujen kuumien vesilöylytysten kautta; tätä toivoansa ei hän kuitenkaan ilmaissut.
Tällä välin oli morsian päässyt itseään näyttelemästä ja jätti väsyneenä tuon huoneen, jossa hänen täytyi vanhan kummallisen tavan mukaan, jota Ruotsissa vielä käytetään, seisoa uteliaan kansan tarkastettavana.
"Ei häntä kauniiksi kehuttu", sanoi Julia minulle surkealla äänellä, "eikä se kummakaan ollut, sillä hän oli synkkä kuin syksyinen taivas!"
Me veimme Emilian erityiseen huoneeseen, jotta hän siellä saisi levätä hetkisen. Hän vaipui alas tuolille, pani nenäliinansa silmiensä eteen ja oli ääneti.
Salissa oli kaikki juhlamenoja varten valmistettuna, Emiliaa vain odotettiin.
"Tässä on hajuvettä, Emilia, pistä nenäsi tänne! Emilia kulta, juo vettä klasillisen!" pyysi Julia, joka nyt rupesi vapisemaan.
"Sinua odotetaan, Emilia hyvä!" sanoi Kaarlo kornetti, joka nyt tuli huoneeseen, pyytäen Emiliaa hänen seurassaan tulemaan pois kammarista.