Hääpäivällä on myöskin huomis-päivänsä! Ikävä päivä häätalossa! Koko menneestä juhlallisuudesta on jäljellä ainoastaan, mitä sammutetusta kynttilästä, — kun kodin herttaisesta keskuudesta juhlallisuuksien ynnä juhlapukujen kanssa myöskin yksi sen jäsenistä — yksi tähtönen kotitaivaalta katoaa, silloin ei ole ihmettäkään, jos taivaan-ranta pilveilee; — niin pikku Juliani, minusta oli tuo varsin luonnollista, että sinä noustuasi kuljit ympäri kuten sade-pilvi, jolloin veljesi melkein ukkosen-pilven näköisenä kulki huoneesta huoneeseen hoilotellen "Tähtilaulua", jota oli hyvin ikävä kuunnella.
Nuori pariskunta oli päättänyt viettää tätä päivää Algernon'in vanhan muorin luona, joka hätäräsilmäisenä eleli vanhan palveliansa ja kissansa kanssa varsin maailmasta eronneena ja ihmis-rakkaudesta toivoen, ett'ei kukaan ikänänsä naimisiin menisi, jota hurskasta toivoa hän kyllä oli ilmoittanut poikansa pojalle ynnä Emiliallekkin, mutta turhaan. Nyt hän sentään harmissaankin oli kutsunut heitä luoksensa ja itse, kuten hän kertoi, kuorinut omenat omenakakkuun, joka herkkuruokana oli lopettava nuot yksinkertaiset päivälliset. Kolmannen päivän lupasi nuori pari viettää meillä, ja me aioimme sitten neljäntenä olla heillä.
Kuten mainitsin, vietimme toista hääpäivää unestuneessa hiljaisuudessa.
Armo ei syönyt koko päivänä muuta kuin vetelää kauralientä.
Kun päivä oli loppuunsa kulunut ja kukin mennyt makuuhuoneeseensa, kaipasi Julia kovin jotakin huvitusta; hän lähetti tuomaan itsellensä saksan-pähkinöitä, tuli sitten minun kammariini ja rupesi niitä rikki napsuttelemaan sekä kiittämään sulhoansa.
"Hän on oikein verrattoman siivo! oikein kunnollinen, ymmärtäväinen, tasainen ja rauhallinen luonnostaan, hauska, siisti … (erinomaisen makusa pähkinä)! Hän on huolellinen, varovainen ja erittäin järkevä toimissaan … eikä myöskään ahne … kovin hyvä … eikä kuitenkaan liian hyvä, hän on … varsin parahultainen!"
Minä tähän kaikkeen noikkasin myöntäväisesti, toivoi Julialle onnea runsaasti ja — haukottelin äärettömästi. Niin löytyy täydellisyyksiä, jotka ovat kovin unettavaisia.
Aamulla puhalsi raittiimpi tuuli. Nuorikon päähine kaunistutti Emiliaa, hän oli suloinen, lempeä ja tyven, — vaan ei varsin iloinen, mutta Algernon sitä vastaan oli kovin hilpeä, vilkas ja puhelias. Tämä ihmetytti ja harmitti Juliaa; hän katseli heitä molempia vuorottain eikä tietänyt, mitä ajatella. Talon palveliat olivat erittäin halukkaat nimittämään Emiliaa "armoksi", mutta tämä uusi nimitys ei näkynyt ollenkaan häntä huvittavan, ja kun talon vanha uskollinen palvelia-neitsy varmaankin seitsemännen kerran sanoi: "neiti kulta … voi herra! … armo kulta …" sanoi Emilia vihdoin vähän harmistuneena ja väsyneenä: "noh älä huoli!… Eihän tuo nyt ole tarpeellista". Palvelia kysyi joka ruokalajia tarjotessaan: "suvaitseeko armo?" "Kyllä, kyllä se mies mailmansa tuntee", sanoi eversti. Mutta näyttipä siltä, kuin tämä maailma Emilian mielestä ei olisi tuntunut oikein hauskalta. Jälkeen puolen päivän Julia varsin tuskaantuneena vei eri huoneeseen Emilian, laski polvillensa hänen eteensä, kietoi vartensa hänen ympärillensä ja huusi itkein: "Emilia, mikä sinua vaivaa? Emilia kulta! Herra Jumala … sinä et ole iloinen, vaan näytät alakuloiselta. Etkö ole tyytyväinen? etkö ole onnellinen?" Hartaasti syleili Emilia sisartaan ja sanoi häntä lohduttaen, mutta kyynel-silmin: "Kyllä kaiketi tulen, Julia kultani; Algernon on kovin hyvä ja jalo … minun täytyy hänen kanssaan onnelliseksi tulla".
Mutta Julia, kuten kaikki äkkinäiset ja vilkkaat luonteet, ei tyytynyt tuohon: "minä tulen", vaan vaati: "minä olen"; hänen mielestänsä tuo oli varsin mahdotointa, varsin lunnotointa, ett'ei nuori rouva olisi sanomattoman onnellinen. Sen oli hän lukenut romaneissa. Koko lopun päivää hän varsin epäsuosiolla kohteli Algernon'ia, joka ei tuosta juuri paljoakaan piitannut.
Kun Emilia itkussa silmin taas oli lähtenyt kodistansa, rupesi Julia suoraan ilmoittamaan mielipahaansa ja moittimaan Algernon'ia, joka saatti olla iloinen ja huoletoin, vaikka Emilia oli alakuloinen; hän oli "jääpuikko, raakalainen, oikea pakana" … muistaa tulee kuitenkin, ett'ei eversti eikä Armo ollut sisällä tämän loruttelun aikana. Kornetti katseli asiaa toiselta kannalta — hän ei tyytynyt Emiliaan, joka varsin liiallisesti oli antanut miehensä palvella vaimoaan. Hän, mies parka, oli saanut juosta tuomaan Emilian ompelukoppaa, vetää päällys-kengät hänen jalkaansa ja pukea huivin sekä päällys-takin hänen yllensä — eikä siitä hänelle edes kiitosta antanut. Julia puolusti sisartaan ja kornetti Algernon'ia; riidan henki oli jo kylvänyt muutamia: katkeria siemeniä heidän kinaansa, ja nämät molemmat hyvät siskot olisivat ehkä suuttuneet toisillensa, elleivät molemmat yht'aikaa olisi alaspäin kumartuneet ottaaksensa ylös lattialta Helenan silmäneulaa ja samassa kopsahtaneet päin yhteen, joka hyökkäys päästi taistelun iloiseen nauruun; ja kysymys miehen sekä vaimon oikeuksista, tuo meri, jonka lainehilla keinumassa nämät taisteliat varsin äkki-arvaamatta havaitsivat itsensä, jätettiin nyt sikseen.
Seuraava päivä toi lohdutusta Julialle. Emilia oli iloisempi; ja onnellisena siitä, kun sai omassa kodissaan vastaan ottaa vanhempiansa ja sisaruksiaan, käytti hän itseänsä teeskentelemättömän suloisesti ja koetti hartaasta sydämmestä vieraitansa kaikin puolin hyvin kestitä. Pelkkää everstin mieliruokaa oli päivälliseksi laitettu ja silmät loistivat ilosta, kun hänen isänsä toistamiseen pyysi kilpikonnalientä, sanoen vielä lisäksi: "se oli heikkarin hyvää". Armo oli oikein tyytyväinen sekä tuon makuisan ja hyvin järjestetyn aterian että muittenkin tointen vuoksi. Hän kyllä vähän levotoinna tirkisteli yhtä putinkia, joka toiselta puoleltaan vähän muistutti raunioa, mutta Julia käänsi näpsästi vatin toisappäin, ja Armo, joka oli vähän likinäköinen, luuli silmissänsä vian olleen sekä tuli varsin levolliseksi.