Vai etkö sinä minään pidä, sinä tunnotoin rikas, noita pieniä odottamattomia lahjoja, noita syntymäpäivä- ja nimipäivä-riemuja, joita vaimosi iloksensa sinulle valmistaa? — noita tuhansia pikku huvituksia, jotka odottamatta, kuten lentotähdet, tuikkaavat kodin taivaalla, — ja nämät kaikki vaimon hellyys sinulle lahjoittaa, jos hänen apunansa on vähäisen rahaa, jota sinä hänelle yht'aikaa annat vähän runsaammassa määrässä, saadaksesi suuren koron hauskuutta ja iloa pienissä osissa takaisin.
Noh, käsitättekö tämän nyt jo? Algernon oli sen jo aikaa ymmärtänyt, ja tämäpä paljon vaikutti Emilian tulevaiseksi onneksi.
Naisen sydämmelle on antaminen erin-omaisen suloista. Hän tuntee itsensä olevan toisten suosimana ja ilona, sehän on sydämmen päiväpaistetta, ja sitä täällä kylmässä pohjolassa tarvitaan ehkä enemmän kuin muualla. Sitä paitsi tällainen vapaus on hyvin virkistyttävä!
Mutta missäpä minä olin nykyään? Ah, jo muistan, olin Emilian luona kahvia juomassa! Sieltä ajan siivillä lennämme pisemmälle matkalle.
Hän, joka kynällään rupeaa kertoelemaan, saa olla varoillansa, ett'ei liiaksi koettele lukian malttavaisuutta. Välistä kertoja kyllä saattaa tehdä selvän tästä, huomisesta, ja vieläpä ylihuomisestakin päivästä; mutta toiste hänen taas täytyy tehdä vähäisen harppauksen sekä ajan että tapahtumien ylitse, sillä muutoin ehkä lukia, kirjaa lukeissansa, hyppäisi viidennestä kahdeksanteen lukuun. Ja koska kaikella muotoa tahdon estää kunnioitettavaa perhettäni joutumasta tuommoisen kohtelun alaiseksi, kiiruhdan minä heidän kanssaan pienellä hyppäyksellä kolmen kuukauden ohitse ja tahdon ainoastaan muutamilla piirtein mainita, mitenkä nämät minun ystäväni eli H:n perhe sen ajan eleli.
Julia sulhasineen vietti sen kävelyllä. Joka ainoa päivä, jolloin ilman vuoksi vain saattivat ulkona olla, kävelivät he katuja pitkin, tervehtien tuttaviansa ja jutellen heidän kanssaan sekä katsellen ihmisiä ynnä heidän pukujaan ja samassa mielihyvällä muistaen omia vaatteitansa, joitten tiesivät olevan erittäin kauniita. Välistä poikkesivat he muutamaan kauppapuotiin ostamaan jotain pientä tavaraa, toisinaan taas sokurileipurille makeisia syömään, ja tämäpä myöskin oli "hirveän hauskaa". Illoin oli aina jotain huvitusta tarjona, joku näytelmä, illalliset, tanssit y.m. — ja näistä saatiin aina keskusteltavaa huomispäivän varalle — joten näitten kihlattujen, Jumalan kiitos, ei tarvinnut olla puheen aihetta vailla. Sitä paitsi Arvid luutnantti, joka oikein eleli maailman näyttötanterella, aina tiesi jutella jotakin päivän pienistä tapauksista, jonkun sanan, minkä ihmiset olivat puhuneet toisistansa — ja tämä näette! oli kaikki hyvin hauskaa — Julian mielestä.
* * * * *
Kornetti oli tullut kummalliseen kiihkoon. Hän oli ruvennut lukua harjoittamaan. Hän luki sotatiedettä, suure-tiedettä, historiaa y.m. ja sai aina vahvemman vakuutuksen siitä, että, samati kuin hänen ruumiillinen silmänsä oli luotu katselemaan joka suunnalle maailmaan sekä ylös taivasta kohti, samoin myöskin hänen sielunsa silmä oli luotu tarkastaan luonnon ja tieteitten valtakuntaa ja niissä havaitsemaan taivaan valoa. Omituista oli, että, jota paremmin hän oppi näkemään, sitä enemmän hän pimeyttä pelkäsi. Jopa hän aaveitakin pelkäsi! Niin, hyvät herrani, tuo on aivan totta, ja nuot aaveet, joita hän kammoi, ovat ikivanhoista ajoista tunnetuita ja niiden nimet ovat Tiedottomuus, eräs hirveän paksu rouva, jonka puku on jostakin valkoisesta kiiltävästä vaatteesta, Itseviisaus, edellisen pitkäkaulainen tytär, joka aina astelee äitinsä liepeillä, ja Leveäpuheinen, jota sanotaan vanhan ranskalaisen kielitaiturin haamuksi; hän lienee ollut noitten naisten sukua ja usein seurustellut heidän parissaan.
Halusta kornetti haki vanhempien ja taitavampien miesten seuraa; kotona hän paljon vietti aikaansa isänsä ja Helenan seurassa ja antoi usein nuorten tuttavainsa turhaan kopistella hänen ovillensa, — välistä oli hän kuitenkin vähän kahdella päällä avaamisen suhteen, sillä hän ajatteli: "ehkä hyvä ystäväni tulee rahojani takaisin maksamaan", mutta arveli vähän mietittyään: "siinä tapauksessa ei niin kovasti koputettaisi", ja jäi rauhassa työhönsä. Kaksi nuorta ystävää kornetilla oli, joille aina määrätystä tunnus-sanasta ovi avattiin. Jalon kolmikon muodostivat nämät nuorukaiset. Heidän mielilauseensa sekä sodan että rauhan aikana oli: pyrkikäämme eteenpäin!
* * * * *