Nyt toimitetaan,
Nyt puhdistetaan,
Ja tuolit on niin,
Ja pöydät on näin,
Ei asemassaan
Ole rahtunenkaan,
Ja kello se soi:
Hoi palvelija hoi!
Nyt vieraat ja arkut ja kuormat ja suut
On täytettävät, samoin kaikkikin muut,
On ystävist' juttua, paistista myös,
Ja padat ja lukut ja suut ovat työss'
Ja rouva se hymyy ja huokailee taas:
Nyt aika jo ois
Täält' lähteä pois!
Oi juoska nyt, juoskaa … sinne! ja tuonne!
Tieltäni pois! Tuo turkit nyt tänne!
Tohusta riennän,
Poijes mä lennän,
poijes riennän
Tuorlinnaan,
everstin kototaloon, johon me saavuimme Toukokuun keskivälissä.
Jos minun suonissani virtailisi edes pisarallinen sitä neroa, mitä Walter Scott'in läkki-astiasta on levinnyt ympäri maailmaa ja muinais-historiallisella nesteellä kostuttanut satojen kirjailijain kyniä, — niin minä nyt tekisin oivallisen kertomuksen tuosta komeasta Tuorlinnasta, jonka eräs jalomielinen ja korkeasukuinen rouva kolmekymmen-vuotisen sodan aikana rakennutti yhdeksänä kuukautena ja varusti niin vahvoilla kiviseinillä, kuin sen aikuiset luonteet, ja ikkunoilla niin pienillä, kuin valistuksen valo sen aikakauden luostarikäytävissä. Minä kertoisin, miten Barbro Aaken tytär, Göholm'an ja Hedesön omistaja, amiraali Stjernbjelken puoliso, (jonka muotokuva, Tuorlinnassa vielä säilytettynä, osoittaa hänen olleen ylpeän ja tuiman naisen), ihastuttaaksensa Saksassa vapauden puolesta sotivaa miestänsä, tuon jalon rakennuksen rakennutti korkealle mäelle, jossa se vielä seisoo ruhtinaallisen suurena vallitsemassa äärettömiä vainio- ja niitty-lakeoita, ja vieläpä kertoisin, miten hän sankarin kotiin tullessa antoi sytyttää valkeaa linnan joka akkunaan, viehättääksensä ja lumotaksensa miehensä silmiä. Kuiskaisinpa myöskin, ett'ei tuo tuuma liene onnistunutkaan, sillä taru kertoo amiraalin kovasti suuttuneen tuosta Barbro rouvan rakennus-toimesta. Vieläpä kertoisin jotakin niistä heidän jälkeläisistänsä, jotka sittemmin ovat kartanossa oleskelleet ja joista joku runolahjainen oli itsellensä jälkimuistoksi sekä meille huviksi ja hyödyksi piirtänyt erääseen vielä eversti H:n aikana linnan salissa olevaan ikkunaan:
"Neiti Siiri on hassunlainen,
Hänen Rakkinsa samallainen".
Ja ajan virrassa jouduttuani meidän päivien, keski-ajan sammuneille tulivuorille rakennetuihin lepokammioihin, kuljeskelisin minä niissä tutkien tuon mujuvirran jäännöksiä, kokoilisin muiston tomu-astiaan sammuneitten tulien tuhan sekä hajoittelisin sen näihin lehtiin — — eli selvemmin puhuakseni, minä kertoisin kaikista noista vanhoista haarniskoista, kypäristä ja keihäistä, joita vielä tallennettiin Tuorlinnassa ja joihin Kaarlo kornetti pani erinomaisen arvon, sekä verisistä vaatteista, miekoista, murhapesistä y.m. ja rauhallisten muistojen joukossa mainitsisin tuosta tuhansilla puupiirroksilla varustetusta ovesta, joka Kustaa II Adolfin makuuhuoneesta oli tänne kartanon vanhasta rakennuksesta siirretty, sekä tuosta äärettömän suuresta salista, jonka lattia oli kokoonpantu tammisista neliöistä, sen katosta, jota kannatti tammiset orret, ja Barbro rouvan muotokuvasta, siinä kun hän istuu savilasta kädessään, hänen rukistansa j.n.e. ja, jotta en unhoittaisi suolaa ruoasta, kertoilisin minä noista kummittelemisista, jotka linnassa vallitsivat ja joista ei kukaan niin häirityksi tullut kuin maisteri. Hän kuuli usein hirveitä ääniä — torven räikinän ja suden-ulvonnan seka-ääniä; hän kuuli, miten biljaardi-salissa hiljaa käydä hissuteltiin, kuinka pallot vierivät ja pienet kellot kilisivät y.m. Vieläpä juttelisin, mitä talon-väki tiesi päättömästä haamusta, joka suuressa tammisalissa kuutamo-iltoina kulki, miten usein keski-yön aikaan varsin äkki arvaamatta kynttiläin valo loisti joka akkunasta ja mitenkä linnassa jokainen oli kuullut pöytiä ja tuolia suurella melulla lykättävän edes ja takaisin huoneissa, joissa ei ketään ollut, sekä että Armo itse — — hui! minuakin jo rupeaa kamoittamaan ja selvästi käsitän, että kykenen ainoastaan tavallisella musteella piirtämään tavallisia jokapäiväisiä tapauksia, — siis tuntuu minusta turvallisemmalta ja hupaisemmalta kertominen, mitenkä pikku tallukat sanomattoman onnellisina, kun saivat olla maalla, juoksentelivat ympäri, keikkuen ja kierien kuopissa ja kivikoissa, jotka olivat kartanon vanhan rakennuksen jäännöksiä, hakivat aarteita ja löysivät kelta-esiköitä, sekä mitenkä Julia, ollen itse kuten kesälintunen, juoksi siivellisten siskojensa perässä, kerskaavasti huutaen sulhoansa saavuttamaan häntä, kunnes havaitsi, ett'ei tämä maksanut vaivaa, sillä sulhanen semmoista katsoi liian rasittavaksi. "Olihan kovin lämmin".
Hän halukkaimmin tahtoi istua morsiamensa kanssa pehmeässä sohvassa, mukavasti nojaten sen pöhökkäitä tyynyjä vasten ja ajatellen tämän elämän — mukavia puolia. Väliaikoina hän kävi metsästämässä, eversti H:n ja isänsä alueella vuorotellen. Hänen isänsä oli iloinen, hyvä-sydämminen harmaapäinen ukko, joka piti viisi asiaa suuressa arvossa, nimittäin vapaasukuista nimeänsä, poikaansa, eversti H:n ystävyyttä, valkoista hevos-pariansa, jota joutseniksi kutsuttiin, piippuansa, jonka virittämistä varten valkea paloi pesässä kesät, talvet. Varsin mieltynyt oli hän tulevaan pikku miniäänsä, joka kuitenkin teki hänelle monta pientä kepposta, joista hän pian suuttui, mutta myöskin yhtä pian leppyi. Hän kertoeli halusta, liioitteli hyväsesti, kiroili aika tavalla ja oli muuten "kunnian-mies".
Tuorlinnassa tuli perhe piankin rauhalliseen ja hauskaan elämän-järjestykseen. Armo kyllä vielä monet ajat kulki ympäri avain-kimppuinensa ja huolinensa, mutta eipä kukaan antanut sen häiritä itseänsä, ja olipa hän niin herttaisen hyvä, ett'ei hän koskaan vaivannut huolillaan muita kuin itseänsä.
Illat erittäinkin olivat hupaiset. Silloin kokoonnuimme pieneen, viheriäiseen syrjäkammioon, jota kukkaiset sekä monet taulut koristivat, ja jossa luettiin Franzén'in, Tegnér'in, Stagnelius'en, Sjöberg'in, Nicander'in ynnä muitten runoiliain teoksia, joittenka arvoa provessori L:n tunteellinen esittely ja kaunis lause-tapa meitä opetti vielä paremmin käsittämään, tehden meitä joka päivä jaloista tunteista ja ajatuksista rikkaammiksi. Usein valittiin myöskin vakavamman-laatuista lukemista eli semmoista, joka valoa antaa ihmiselle ja selvitystä hänen sydämmensä tärkeimmistä asioista, Jumalasta ja kuolemattomuudesta. Tämä, sen huomasin minä piankin, tehtiin erittäin tuon sokean vuoksi, jonka marmorin-kalpeilla kasvoilla everstin katse aina viipyi, jolloin luettiin niitä kohtia, missä Jumalalliset säteet kirkkaimmin ja lämpeimmin loistivat, vaikkapa ihmia-heikkoudenkin hunnun lävitse. Usein myöskin kului ilta noista samoista asioista keskusteltaissa. Provessori L., Helena ja eversti parhaasta päästä näihin keskusteluihin osaa ottivat. Luonnollista aihetta niihin antoi everstin toimet, joihin hän provessori L:n kanssa yhdessä neuvoin ryhtyi, hankkien kelvollisia kouluja ynnä muita tarpeellisia laitoksia alustalaistensa hyödyksi, huviksi ja siveelliseksi kehittymiseksi. Ihminen, — hänen jäsen-rakennuksensa, kasvatuksensa, päämääränsä; jaloutensa, heikkoutensa, Jumalan voima, ihmiskunnan jalostuttaminen oikein saarnatun ja oikein ymmärretyn evankeliumin kautta, — hänen elämänsä tässä ja tulevaisessa maailmassa: nämät olivat aineita, joita provessori L. selvästi ja innokkaasti selitteli. Hänen vilkas ja voimakas esittelynsä, joka oivallisesti ilmaisi hänen sydämmensä rikkaita tunteita, sekä erinomainen kykenevyys, millä hän, valiten esi-merkkejä historian, siveysopin ynnä luonnon alalta, teki selvästi käsitettäviksi epäselvimmätkin kohdat — tuo ihana rauhaisa varmuus, joka oli hänen oppinsa seurauksena, ja jonka suloinen voima vastustamattomasti tunkesi kaikkein hänen kuulioittensa sydämmiin, — hänen kauniisti sointuva miehuullinen äänensä ja arvokas ryhtinsä: kaikki tämä vaikutti, että häntä mieltymyksellä olisi kuunnellut vaikka tuntikaudet. Ja kun hän, tunkein aineeseensa aina syvää syvemmälle, enenevällä innolla ja voimalla ilmaisi yhä jalompia ja uskaliaampia aatteita, silloin tuntui, ikään kuin olisimme maasta kohonneet taivasta lähemmäksi. Tämä oli ajatusten ja tunteiden jumaloitsemista, ja kuitenkin tuo silmän-räpäyksellinen taivaan-käynti aina jätti meidän sydämmiimme iankaikkisesta tulesta elävän säkenen.
Tämmöisinä iltoina minä havaitsin jalompia ja vakavampia tunteita syntyvän tuon näihin asti jokseenkin lapsellisen ja kevyt-mielisen Julian sydämmeen. Minä näin, miten hänen rintansa kohoili, hänen poskensa hehkuivat, kun hän kuunteli provessoria, jolloin tämä puhui totuudesta ja hyvistä avuista, miten hänen tuntehikkaat silmänsä kiintyivät jalon esitteliän huuliin, ikään kuin hän olisi tahtonut sydämmeensä tallentaa joka sanan. Hän vastasi usein lyhyesti ja huolimattomasti sulhasellensa, kun tämä välistä tahtoi hänenkin mieltänsä kysyä, laitettuaan pieniä kauniita paperi-kapineita ja leikkauksia, joittenka valmistamiseen hänellä oli oikein taiteellista taipumusta.
Sokea oli keskustelun aikoina aina aivan ääneti, ja harvoin ainoakaan värähdys hänen kuvapatsaan-tapaisissa kasvoissansa ilmaisi mitään sisällistä liikutusta.
Me myöskin keskustelimme illoin — mutta keskustelumme oli helppotajuisempaa, vaan kuitenkin aine-rikasta laatua; näissä Armo ja Kaarlo kornetti loistelivat. Eräänä iltana, jolloin provessori L. ja eversti olivat poissa, piti Arvid luutnantti peuran-lihan suolaamisesta ja höystämisestä sekä sen kastikkeesta pitkän esitelmän. Julia kysyi: "Eikö Arvidin puhe ole tuottanut teille tavattoman hyvää ruokahalua, joten toivotte aikaista illallista päästäksenne pikemmin maata?"