Tämän kaikki myönsivät.
Eräänä päivänä kun Julian kanssa istuin työskennellen auaistun akkunan ääressä, — ruusukasvi oli välissämme olevalla pöydällä — ja me kauan olimme istuneet ääneti, sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" — ja samassa hän vaikeni.
Minä katsoin häneen ja kysyin: "mitä sitten?"
"Sitä, että … että provessori L:n kasvoissa on jotakin erinomaisen jaloa, varsinkin hänen otsansa piirteissä?…"
"Niin", vastasin minä, "niissä ilmautuu hänen jalo sielunsa, hänen lempeä viisautensa".
Julia kumartui ruusukukan luokse, nauttiaksensa sen tuoksua, vaan samassa sen nuput näkyivät puhkeavan hänen poskillensa.
"Kyllä ymmärrän!" ajattelin minä.
Taasen sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" … hän vaikeni nytkin.
"Pro … sanon minä hänelle ohjeeksi.
"Niin … eikö … eikö provessori L:n ääni ole hyvin sointuva sekä eikö hän sinun mielestäsi puhu varsin oivallisesti? Hän tekee kaikki varsin selväksi … niin täydelliseksi ja ihanaksi. Tuntuu, ikään kuin häntä kuunnellessa tulisi paremmaksi".